Olen yhä olemassa :)

En ole kadonnut, vaikka viimeisimmästä kirjoituksestani onkin jo yli kuukausi aikaa. Kulunut kevät (ja itse asiassa myös talvi) on ollut kiireinen – kuudennen Pirren käsikirjoitus on pitänyt minut tiukasti otteessaan. Kevät on ollut ajoittain myös raskas, mutta sen kääntyessä jo kesään elo on jälleen valoisampaa.

Tyttäremme muutti vuoden lopussa kotoa asumisyksikköön kahden nuoren naisen asuinkaveriksi. Alku meni hyvin, mutta vuoden vaihteen jälkeen alkoivat ongelmat. Normaalin vuorovaikutuksen taitava nuori olisi suoriutunut kyseisessä asumisyksikössä mainiosti, sillä asuinkaverit olivat sopuisia ja henkilökunta osaavaa. Palvelut sijaitsivat kohtuullisten etäisyyksien päässä ja opiskelupaikkakin oli lähellä. Autistiselle henkilölle kaikenlaiset muutokset ovat kuitenkin haastavia – niinpä kaikki ei mennytkään kuten strömsössä.

Nuorella naisella oli kova tarve näyttää lähipiirille, että hän selviäisi itsenäisesti, ilman apua. Halu olla kaikille mukava katkaisi kuitenkin ajan myötä niin sanotusti kamelin selän eikä hän tiennyt enää, mitä hän itse halusi tai mitä mieltä oli eri asioista. Poikaystävä, opiskelukaverit, asuntolan ohjaajat sekä vanhemmat erilaisine mielipiteineen olivat ylitsepääsemätön yhtälö – kaikkien kanssa oli mahdotonta olla samaa mieltä. Lopulta vuorovaikutuksen ongelmat kasvattivat jopa yksittäisen sanan tai eleen hänen mielessään niin suureksi, että se aiheutti pahimmillaan sisäisen katastrofin, joka sekoitti poikkeuksetta myös lähipiirin elämän. Kun nämä katastrofit alkoivat kevään korvalla olla lähes päivittäisiä, hän tuli viikoksi kotiin rauhoittumaan.

Nyt, asioiden selkiinnyttyä, hän tulee kesäksi kotiin ja aloittaa tulevana syksynä itsenäisen elämän harjoittelemisen lähempänä kotia, tutussa ympäristössä. Odottelemme levollisin mielin tulevaa kesää ja syksyä – ja pitkästä aikaa myös tyttäremme on tyytyväinen elämäänsä ja hymyilee jälleen.

Meistä jokainen tarvitsee itselleen turvasataman – paikan, jossa voi rauhoittua ja nollata itsensä. Jollekin se voi olla lenkkipolku, kuntosali, kirjasto, musiikkistudio, lepotuoli huoneen nurkassa, veneretki keskelle järveä, erämaamökki tai ihan mikä tahansa paikka, missä voi olla rauhassa omien ajatustensa kanssa. Joku voi löytää rauhan itsestään meditoimalla hetken missä tahansa, ympäristöstä riippumatta. Isäni turvasatama oli autotalli, jonne hän vetäytyi moottoreidensa pariin, kun jokin asia mietitytti, harmitti tai suututti. Itse rauhoitun metsässä. Sinne purin harmini jo kouluikäisenä ja sinne menen nykyäänkin, kun haluan ajatella rauhassa. Sieltä ammennan myös ideat kirjoihini ja teksteihini. Metsässä asiat tuntuvat loksahtavan oikeisiin koloihinsa kuin itsestään.

Kuten alussa mainitsin, olen ahkeroinut kuluneena keväänä uusimman eli kuudennen Pirren käsikirjoituksen parissa. Jouduin välillä houkuttelemaan kirjoitusfiilistä muiden asioiden painaessa mieltäni, mutta aloitettuani kirjoittamaan ne unohtuivat. Kun viimeisen luvun viimeinen sana näkyi lopulta näytöllä, tunne oli samankaltainen kuin nuorena ylittäessäni maaliviivan hiihtokilpailuissa – minä tein sen! Sain ilahduttavan monta esilukijaa ja odottaessani palautteita ja korjausehdotuksia keskityn kaikkiin niihin asioihin, jotka ovat jääneet tyttären sekä kirjoitustyön jalkoihin – aivan ensimmäisenä pyyhin pölyt ja pesin vessat. Tavoitteeni on saada kuudes Pirre kansiin viimeistään loppusyksystä ja tässä vaiheessa se tuntuu realistiselta.

Kerron vielä jotakin tuosta muokkausta odottavasta, syksyllä julkaistavasta kirjasta. Sen kohderyhmä on sarjan aikaisempia kirjoja vanhempi, lähinnä nuoret aikuiset. Suosittelen kirjaa kuitenkin myös yläkoulun lopettaneille nuorille sekä kaikenikäisille aikuisille – ikähän on lopulta vain numeroita ja todellinen ikä riippuu lukijan asenteesta ympäröivään maailmaan.

Viimeisimmän eli viidennen Pirren tapahtumista on kulunut melkein neljä vuotta ja ylioppilaista sekä ammattiin valmistuneista nuorista on tullut opiskelevia ja työssä käyviä nuoria aikuisia. Kirjan keskiössä ovat viidennessä Pirressä esille tulleet erikoiset sormukset. Kirja aloittaa itsenäisen trilogian, jonka pohjana ovat sarjan aikaisemmat viisi osaa. Sarja jatkaa aikaisempien kirjojen tavoin fantasiaviritteistä linjaansa, jossa fantasia lomittuu päähenkilöiden elämään osana sitä. Kaikista henkilöistä ei voi tietää, keitä he lopulta ovat – ihmisiä, tonttuja, haltijoita vai jotakin siltä väliltä.

Oletko muuten varma, että naapurisi, työkaverisi, tuttusi tai opiskelukaverisi on todella se, joka sanoo olevansa – ehkä hänelläkin on tonttugeenejä? Koskaan ei voi olla tietää…😉

Päivän päästä on jo kesäkuu ja Suvivirsi raikaa jälleen Suomen kouluissa ja muissa opinahjoissa. Kirjoittelen seuraavan kerran kesäkuussa, mutta en lupaa jokaviikkoista postausta – kunpa edes joka toinen viikko.

Aurinkoista (en pistäisi pientä sadetta pahakseni) kesäkuuta 🌞

Metsä - mystinen ja turvallinen 🌲🌳💚