Arvaamattomia ajatuksia

Kulunut kevät on eristänyt ihmiset ja estänyt normaalin sosiaalisen kanssakäymisen ja toiminnan. Opiskelun ja harrastustoiminnan päättymisen myötä autistinen tyttäremme muutti väliaikaisesti luoksemme välttääkseen yksinäisyyden. Yhteiselomme on sujunut pääasiassa hyvin, mutta ympärivuorokautinen elämä autistisen nuoren aikuisen kanssa on kuitenkin ollut ajoittain haasteellista (myös hänelle). Metsälenkit ovat olleet mainio (ja välttämätön) keino rentoutua ja nollata ajatukset. Myös useat ristiriidat ovat selvinneet metsässä, joka on tarjonnut rauhallisen keskusteluympäristön. Kuluneena korona-aikana olenkin kaivannut eniten yksinäisyyttä ja hiljaisuutta sekä tilaa omille ajatuksille. Kesäkuun alussa elämämme normalisoituu ja molemmat osapuolet pääsevät jatkamaan siitä, mihin maaliskuussa jäimme. Siltä ainakin tällä hetkellä näyttää, ja sitä kohti menemme.                       Kesän lämpö on saavuttanut meidät, ja novellikin on edennyt jo toiseksi viimeiseen jaksoonsa. Nautitaan lä

On toukokuinen kevätaamu. Kävelin samaa hiekkatietä jo ties kuinka monennen kerran näiden lähes kolmenkymmenen vuoden aikana. En ole kuitenkaan vielä kyllästynyt tiehen, sen puihin ja kiviin, tuntumaan jalan alla ja äänimaisemaan. Päinvastoin. Tänä aamuna läheisellä pellolla huusi kurki, mihin naapurin epävireinen kukko vastasi. Käki ei halunnut jäädä huonommaksi ja aloitti kukuntansa. Kaiken tämän taustalla kuului peipposen ja muiden pikkulintujen liverrys. Loppukesästä kurki ja käki vaikenevat, ja syksyllä kurki- ja hanhiaurat ilmoittavat poistuvansa   maisemista  talven ajaksi. Talvella tie on hiljainen lukuun ottamatta satunnaista tikkaa tai punatulkkua, jotka muistuttavat kulkijaa, etteivät kaikki luontokappaleet ole muuttaneet talveksi etelään tai vaipuneet talviuneen. Kulunut kevät on ollut viileä, mutta juuri siksi monet kevätkukat ovat jatkaneet kukintaansa, kun  sitä vastoin   lämpiminä keväinä ne kukkivat nopeasti ja kuihtuvat antaen tilaa kesälle.                    

Käki kukkui kuusikossa ensimmäistä kertaa vuoden tauon jälkeen. Sitä säestivät läheisistä puista kuuluvat pikkulintujen sirkutus sekä mustarastaan huilumainen laulu. Aamu oli keväisen viileä, sillä aamuaurinko oli ehtinyt lämmittää vain hieman viileästä yöstä toipuvaa toukokuista luontoa.                       Aamulenkin jälkeen alkoi kuitenkin sade, joka muuttui nopeasti kiinteään olomuotoon, ja ennen puoltapäivää pihanurmi oli saanut muutaman sentin valkoisen peitteen. Kun sade lopulta taukosi, oli pihalla lähes kymmenen senttimetriä lunta, joka oli enemmän kuin mitä kulunut talvi   antoi  meille. Teimme lastenlasteni kanssa lumiukon ja kävimme laskemassa mäkeä – tästä vähäisestäkin lumesta oli paljon iloa. Nimenomaan oli, sillä seuraavan päivän kevätaurinko paljasti pihanurmikon ja sulatti lumiukon pieneksi kasaksi, joka muistutti erehdyttävästi koiraa tai karhua.                       Kevään piristykseksi sekä muistutukseksi tulevasta kesästä kuvan alta jatkuu viime viik

Tervehdys! Viimeisestä päivityksestäni on kulunut lähes kaksi vuotta. Tuntuu kuin kesä 2018 olisi ollut vasta äsken. Mutta kun ryhdyin kelaamaan mennyttä aikaa, huomasin, että sen jälkeen on tapahtunut vaikka mitä, ja  ei   kuitenkaan juuri mitään. Olen vanhentunut kaksi vuotta, mummoutunut tuplasti, kirjoittanut kaksi kirjaa sekä kokenut asioita, joita en osannut odottaa kaksi vuotta sitten. Elämme keskellä korona-aikaa, joka tuli meille lähes puskista. Joidenkin nettipäivitysten mukaan tämä oli kuitenkin nähtävissä jo viime syksynä... Oli miten oli, me selviämme tästä, joko hyvin tai huonosti, mutta selviämme kuitenkin. Ihminen on sisukas otus, lähes rotan veroinen.             Tulevaa kesää odotellessa julkaisen viisiosaisen kesänovellin, jonka kirjoitin vuosi sitten. Se oli hautautunut muiden kirjoitusteni joukkoon, mutta tässä  on   siitä   ensimmäinen osa. Toivottavasti viihdytte sen parissa 😊 Huhtikuun lopun auringonlasku oli upea. Enteileekö se tulevaa kesää?