Arvaamattomia ajatuksia

Mansikka-aika tuli ja meni (ainakin täällä Etelä- Suomessa). Se meni kuin pikajuna asemalla odottavan matkustajan ohi pysähtymättä. M inun asemallani  s e ei pysähtynyt ja oli jo mennyt, kun sulatin pakastimen ja aloin katsella, mistä niitä tänä vuonna ostaisin – marketista, torilta vai viljelijältä. Viljelijä kertoi minun olevan auttamattoman myöhässä – litroittain ostettuna on tai muutaman päivän poutajakson jälkeen saattaa olla mahdollista poimia itse. Kun selvisi, etten saa niitä enää mistään aikaisempien vuosien tapaan (en ainakaan kohtuulliseen hintaan), päätin pyytää apua äidiltäni. Niinpä äiti sitten soitti minulle tänä aamuna kysyäkseen, että montako laatikollista otan. Kotiseudullani, missä mansikka-aika alkaa olla vasta parhaimmillaan, mansikkaa oli saatavana kohtuuhintaan. Varasin heti useamman laatikollisen, etten jää ilman. Äitihän ne sitten siivoaa ja pakastaa, sillä en ole juuri nyt siellä sitä puuhaa tekemässä. Minun osakseni jää kuljettaa pakastetut mansikkarasi

Purukumi eli kansanomaisesti purkka on minulle miltei välttämättömyyshyödyke. Aterian, välipalan tai minkä tahansa syömisen tai juomisen jälkeen on otettava pala purkkaa ja nimenomaan xylitol-purkkaa – se happohyökkäys näet. Kuulun sukupolveen, jonka lapsuudessa ei ollut vielä xylitolia. Sorbitolpurukumit muistan kyllä, mutta xylitol tuli kuvaan mukaan vasta nuoruudessani. Liekö siinä osasyy siihen, että purukalustooni on lastattu aimo annos amalgaamia eli kansankielellä elohopeaa, joka on muualla raskasmetallia ja ongelmajätettä isolla oolla, muttei suussani. Nyttemmin vanhojen paikkojen korvautuessa uusilla ne onneksi korvataan muovisilla, mutta innokkaasti yritän välttää uusia puremalla purkkaa. Lapsuudessani purkka ei ollut pusseissa, vaan pienissä pötköissä ja levyinä. Levypurkkien mukana oli yleensä teemaan sopiva kuva tai tarra. Pop-purkassa oli jonkin pop-tähden kuva ja kääntöpuolella jonkin hänen laulujensa sanat. Näin sai kerättyä laulujen sanoja, sillä eihän niitä muut