Arvaamattomia ajatuksia

Kaikkialla on valkeaa – metsä on täynnä lunta. Tuntuu kuin päivä olisi jatkunut talvipäivänseisauksesta enemmän kuin tunnin, sillä valkoinen lumi puissa ja maassa on luonnon oma taskulamppu, josta eteläinenkin Suomi saa vaihteeksi nauttia – ainakin jonkin aikaa ennen loppuviikoksi luvattuja suojakelejä. Tontillamme kasvavat pienet puut ovat niin lumisia, etten meinannut aamulla löytää koiraamme, joka aamupissallaan piiloutui lumisten puiden joukkoon. Huudeltuani jonkin aikaa lähdin etsimään sitä. Se on tullut aikaisemmin kutsusta ulko-ovelle päästäkseen nopeasti sisälle, sillä se saa siitä palkkiokseen palan koirankeksiä. Nyt lumessa leikkiminen ja piiloutuminen olivat sen mielestä niin hauskoja asioita, ettei se välittänyt keksistä. Ajattelin sen olevan pihanurmikon laidassa syömässä jäniksen papanoita, jotka ovat sen mielestä herkkua hevosen jätösten lisäksi, mutta olin väärässä. Niinpä porkkasin liiterin lähellä kasvavien matalien kuusten sekaan. Seisahduin hetkeksi kuulostella...

Lumihiutaleet leijailevat hitaasti ja taitavasti kohti maata. Ne ikään kuin miettivät laskeutumispaikkansa. Se on mahdollista, sillä vielä ei ole ruuhkaa. Niitä on niin vähän, että yksittäisen hiutaleen voi ottaa helposti kädelleen ja ihailla sen kaunista muotoa ennen kuin se sulaa pieneksi vesipisaraksi. Jonkin ajan päästä niitä on niin runsaasti, että ne törmäilevät  hallitsemattomasti  toisiinsa pudotessaan kohti maata, eikä niillä ole enää mahdollisuutta valita laskeutumispaikkaansa. Ne laskeutuvat aluksi toistensa lomaan ja päällekkäin kerrostuen vähitellen valkeaksi peitoksi puiden oksille, talojen katoille, kivien pinnoille ja maahan. Lopulta ne peittävät maan pinnan valkeana mattona erottumatta enää yksilöinä – yksittäisinä kauniina lumihiutaleina, luonnon taideteoksina. Lumi on Pohjolan perukoiden jokatalvinen puheenaihe. Milloin ensilumi sataa? Milloin saadaan pysyvä lumikerros? Tuleeko valkoinen joulu? Lumi tuo iloa ja valoa muutoin pimeään pohjoisen talveen. S...

Ensilumi – odotettu ja pelätty sekä täällä Pohjolassa väistämätön talventulon merkkipylväs. Muistan, kuinka lapsena riemuitsimme ensimmäisistä taivaalta putoavista lumihiutaleista. Juoksimme ikkunasta toiseen katsomaan, miten se kerrostui vähitellen valkoiseksi kerrokseksi maahan. Silmät loistaen rakensimme suojalumesta, jota ensilumi usein oli, pienen lumiukon tai vähintään lumilyhdyn sekä teimme koskemattomaan lumeen karhunportin tai virittelimme keskinäisen lumisodan. Pannuhuone ja pattereiden päälliset täyttyivät sisälle palattuamme märistä lapasista, sillä rukkaset säästettiin hiihtämistä varten. Pakkasten tultua saimme vihdoin talvivarastosta päällemme talvivaatteet – toppatakit ja -housut sekä karvalakit (lue: turkishatut), jotka olivat joko oikeaa tai keinoturkista. Aloitettuani koulun sain häntälakin, jonka häntä oli peräisin ketulta (niin muistelen) – se oli hieno! Siitä muutaman vuoden jälkeen muotiin tulivat koivistolaishatut. Nykyään lasten, nuorten ja vähän vanhempie...