Arvaamattomia ajatuksia

Suomeen on valittu uusi vanha presidentti. Tiedotusvälineiden uutisvirta monipuolistuu jälleen presidentinvaalien antaessa tilaa muillekin uutisaiheille. Selvisimme yhdellä vaalikierroksella ja säästimme Suomen valtiolta kymmenisen miljoonaa euroa. Sillä summalla voisi tukea apua tarvitsevia – vaikkapa sitten niitä tuhansia leipäjonoissa jonottavia, asunnottomia, eläkeläisiä ja/tai lapsiperheitä. Tuon summan voisi osoittaa myös kirjastotoiminnan tukemiseen. Kirjastot mahdollistavat ja edesauttavat ylivertaisen (ainakin vielä) suomalaisten lukutaidon kehittämisen ja ylläpidon. Kirjastotoiminta on yksi monista suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoistavista toiminnoista, joiden määrärahoja poliitikot ovat innokkaasti joko supistaneet tai suunnittelevat supistavansa – puhumattakaan aika ajoin pinnalle pulpahtavasta ajatuksesta kirjaston muuttamisesta maksulliseksi. Miten vähävaraiset pystyisivät tämän jälkeen kehittämään lukutaitoaan ja ylläpitämään sivistystään? Kaikilla ei ole varaa ostaa

Kaikkialla on valkeaa – metsä on täynnä lunta. Tuntuu kuin päivä olisi jatkunut talvipäivänseisauksesta enemmän kuin tunnin, sillä valkoinen lumi puissa ja maassa on luonnon oma taskulamppu, josta eteläinenkin Suomi saa vaihteeksi nauttia – ainakin jonkin aikaa ennen loppuviikoksi luvattuja suojakelejä. Tontillamme kasvavat pienet puut ovat niin lumisia, etten meinannut aamulla löytää koiraamme, joka aamupissallaan piiloutui lumisten puiden joukkoon. Huudeltuani jonkin aikaa lähdin etsimään sitä. Se on tullut aikaisemmin kutsusta ulko-ovelle päästäkseen nopeasti sisälle, sillä se saa siitä palkkiokseen palan koirankeksiä. Nyt lumessa leikkiminen ja piiloutuminen olivat sen mielestä niin hauskoja asioita, ettei se välittänyt keksistä. Ajattelin sen olevan pihanurmikon laidassa syömässä jäniksen papanoita, jotka ovat sen mielestä herkkua hevosen jätösten lisäksi, mutta olin väärässä. Niinpä porkkasin liiterin lähellä kasvavien matalien kuusten sekaan. Seisahduin hetkeksi kuulostella

Kuulin joitakin päiviä sitten suositun suomalaisen yhtyeen kappaleen auton radiosta. Olin kuullut sen useasti ennenkin, mutta istuessani pelkääjän paikalla keskityin kuuuntelemaan sanoja ja korvaani tarttui kohta, joka vaivasi minua. Kerroin sen myös fiksummalle puoliskolleni, joka ohitti havaintoni hymähdyksellä. Asia ei ollut hänen mielestään sellainen, jolla kannattaisi itseään vaivata, mutta minä takerruin siihen, kuten äitini sanoisi ”paska rattaisiin”. Kappaleen sanat minua vaivaavasta kohdasta menivät seuraavasti: ”… ei sormus rakkautta tuo kädessä, joka raivoaa …”. Käsikö raivoaa? Pitäisikö sitten kädessä olevan sormuksen tuoda rakkautta? Eikö sormus ole yleensä sormessa (jos kyse on kihla- tai vihkisormuksesta)? Onko kyseessä jonkinlainen rakkauden tuova, maaginen sormus? Saivartelevia kysymyksiä – niinpä. Kyseisellä yhtyeellä on hienoja ja puhuttelevia sanoituksia, mutta täytyy tunnustaa, että tämän kohdan myötä, en enää pidä koko kappaleesta. Se ei tosin  ollut   mieles

Kävelin jälleen kerran metsäpolkua koiran kanssa. Joulukuun aikana metsään satanut ja polulle askelten alla tiiviiksi painunut lumi oli jo miltei sulanut. Luminen polku oli muuttunut vuodenvaihteen vesisateissa ensin jäiseksi ja lopulta sieltä täältä alkoi näkyä maata, polun pohja. Polun vierustan sammal paistoi syvän vihreänä sulaneen lumen alta tammikuisessa harmaudessa. Onneksi sää kuitenkin muuttui viime päivien aikana talviseksi. Ulkona paistaa nyt talvinen aurinko – kalpea, mutta paistaa kuitenkin. Vuorokauden valoisa aika on pidentynyt jo useita minuutteja ja metsän puiden välistä lumen rippeille siivilöityvä auringon valo on lupaus valosta ja tulevasta keväästä. Se on tuolla jossakin – edessäpäin. Siihen me uskomme sekä tammikuisen vesisateen synkkyydessä että pakkaspäivien kalpeassa valossa ja etenemme kohti valoa ja kevättä. Tämän talven sää on hyvä osoitus siitä, että Suomi on pitkä maa. Edellinen kuvaus koski eteläistä Suomea. Lapissa ja Kainuussa sekä Keski-Suomes