Mietteitä tästä ajasta ja mummuilusta :)

 

Keväällä koronapeli ja Corona-olut olivat vielä aivan kelpo läppiä. Nyt vaihdan kuitenkin kanavaa saman tien, jos uutisissa vain mainitaankin sana korona. Ärsyttää. Influenssa on kadonnut mystisesti ja syysflunssakin kärsinyt inflaation. Jokainen yskäisy, aivastus ja aamukäheys tulkitaan koronaksi, ja tällöin ainoa oikea suunta on kohti koronatestiä. Ihmiset pelkäävät, kulkevat kuonokopat suun edessä ja hengittävät jo kerran hengitettyä hiilidioksidipitoista ilmaa. Kasvomaskit eivät kuitenkaan suojaa viruksilta. Kausi-influenssakin saattaa olla hengenvaarallinen perussairaille, vanhuksille ja vauvaikäisille, mutta se vie palstatilaa vain murto-osan verrattuna tähän, jo yli puoli vuotta otsikoissa viihtyneeseen virukseen. (Kyllä se mahtaa nauraa meille.) 

    Tärkeintä on kuitenkin miettiä, miten jokainen voi itse nostaa vastustuskykyään. Erilaisia taudinaiheuttajia on aina ollut ja tulee aina olemaan. Lääkkeet ovat vain keino lievittää oireita, mutta tartuntoja ne eivät poista. Rokotteistakin on monenlaisia mielipiteitä ja kokemuksia. Pahimmillaan ne voivat aiheuttaa parantumattomia sairauksia sairauksilta suojaamisen sijaan. Ihmisen on siis opeteltava huolehtimaan itse omasta terveydestään. Monipuolinen ravinto, liikunta, riittävä uni ja sosiaalinen kanssakäyminen tekevät elämästä mielekkäämpää ja edistävät terveyttä. Monikaan ei tule ajatelleeksi, että jatkuva pelko ja stressi alentavat vastustuskykyä. Terve sielu terveessä ruumiissa – niin se vain on.

 

Jos haluaa välttää sellaiset kotityöt, jotka ajoittuvat aikaan hieman ennen yöpuulle vetäytymistä, suosittelen rasvaamaan kädet erittäin runsaasti ja huolellisesti. Tällöin voi näet vedota rasvasta tursuaviin käsiinsä, jos joku perheenjäsenistä erehtyy ehdottamaan jotain ylimääräistä velvoitetta. Kuivakätisempi puoliskoni harjoittaa tätä menetelmää erityisesti talvisin, mutta tarpeen vaatiessa myös muulloin. Hän menee yleensä iltaunisena nukkumaan ennen minua ja rasvaa tuolloin kätensä erittäin rasvaisella voiteella. Jos pyydän häneltä aivan pientäkin palvelusta, on vastaus poikkeuksetta: ”Muuten kyllä, mutta mä olen just rasvannut kädet”… Just. Myöhästyin jälleen.

    Tuskailin kahvipöydässä puolisolleni rintaliivien ostamisen vaivalloisuutta, sillä niitä ei voi ostaa sovittamatta. Fiksumpi puoliskoni katsahti minua kummastuneena ja tuumi ykskantaan, että sen vuoksihan siellä kaupassa on ne sovituskopit... Niinkö? Entä ne hyllyjen välit?

 

Pienet lapset ovat ihastuttavan välittömiä. He sanovat, mitä ajattelevat, ja tarkoittavat sitä. Kun olimme lapsenlasteni kanssa viimeksi saunassa, tytöistä vanhemmalle tuli kesken saunomisen pissahätä. Ilmoitin hänelle, ettei kesken saunan tarvitse lähteä vessaan, sillä mummolassa pienet tytöt saavat pissata pesuhuoneen lattiakaivoon. Hän ilahtui siitä kovin ja tuumi: ”Mummolassa pienet tytöt saavat pissata tähän… Pissaa sinäkin, mummu.

    Kerran juttelimme ruokapöydässä autolla ajamisesta. Kerroin, että autoa saa ajaa aikuisena, kunhan suorittaa ensin ajokortin. Tytöistä vanhempi ilmoitti tärkeänä: Minä hanki ajokortin sitten, kun olen aikuinen… ja mummu.

    Keskustelut ja ympäröivän maailman ihmettely näiden pienten ihmisten kanssa ovat antoisia. Ne laittavat tämänkin mummun ihmettelemään yhä uudelleen sellaisia asioita, joita olen ennen pitänyt itsestään selvinä. Mummuilu nuorentaa mieltä. Se keventää henkistä taakkaa, sillä lasten kanssa on elettävä hetkessä. Silloin turhat huolet ja murheet unohtuvat kuin huomaamatta. (Olen kyllä myös hyppinyt tänä kesänä trampoliinilla enemmän kuin kaikkina aikaisempina kesinä yhteensä.) On liikuttavan ihanaa kuulla pienen tytön sanovan, että tämä haluaa aikuisena ajokortin lisäksi olla myös mummu. Mummutkin ovat pohjimmiltaan yhä pieniä tyttöjä, ja tämä maailma tarvitsee kaikenlaisia mummuja ja ukkeja.

 

Toivon, ettette ole unohtaneet Juhannusheilaa, vaikka joulu onkin jo lähempänä kuin juhannus. Novellin viimeinen osa on antanut odottaa itseään, mutta toivottavasti ei turhaan. Jos kolmen aikaisemman osan tapahtumat ovat päässeet unohtumaan, muistin voi käydä päivittämässä blogin aikaisemmista julkaisuista. Lukemisiin!

 

Syksyinen aamuaurinko valaisee sumuista puutarhaa.

Juhannusheila (4/4)

 

Suvi olisi jatkanut esitelmäänsä sarjamurhaajista, mutta mökin ovi kävi, ja Pasi astui sisälle.

- Päivälliseksi on nuotiolla paistettua ahventa. Antti antoi ahvenia oikein isolla kädellä, Pasi ilmoitti tyytyväisenä ja riisui kalalta tuoksuvan takkinsa naulakkoon. – Mitähän nyt pitää miettiä?

- Aino on viettänyt viime yön jonkun tuntemattoman Tompan kanssa, Suvi totesi ja niiskautti sitten nenäänsä. – Sä haiset kalalle.

- Totta kai, mä haisen kalalle, kun olin kalassa ja perkasin ne kalat, Pasi tuumi, haki itselleen mukillisen kahvia ja istui sitten Suvin viereen välittämättä tämän nyrpistelemisestä. – Tompaksiko se esitteli itsensä?

- Niin, Aino myönsi lyhyesti eikä halunnut kertoa enempää, sillä Suvin epäilykset ärsyttivät häntä yhä. Hän ei uskonut miehestä mitään pahaa.

- Mä tunsin yhden Tompan tai sen oikea nimi oli Tuomo.  Se opiskeli lukion jälkeen Helsingissä ja asui siellä vielä valmistuttuaankin. Mutta, kun sen vanhemmat muuttivat muutama vuosi sitten Leppälahden lähellä sijaitsevasta Ruusuhovista keskustaan, se muutti sinne. Se sanoi, että tämä ympäristö inspiroi sitä enemmän kuin kaupunkiympäristö. Se ehti asua Ruusuhovissa muutaman vuoden.

- Ruusuhovi? Kuulostaa kovin mahtipontiselta paikalta, Suvi huomautti.

- Onhan se erikoinen paikka näillä leveysasteilla, Pasi naurahti. – Koristeellinen pitsihuvila, jonka piha on ympäröity ruusuilla. Siitä nimi Ruusuhovi. Tompan isovanhemmat rakennuttivat huvilan vuosikymmeniä sitten. Sen vanhemmat puolestaan remontoivat siitä talviasuttavan ja muuttivat asumaan sinne.

- Sä sanoit, että se ehti asua? Eikö se asu siellä enää? Suvi ihmetteli.

- Se kuoli puoli vuotta sitten. Jäi junan alle, Pasi sanoi hiljaa ja hörppäsi kahvia mukistaan. – Tomppa oli mukava kaveri. Ruusuhovi on nyt asumaton. Luultavasti sen vanhemmat myyvät sen, sillä Tomppa oli niiden ainoa lapsi.

- Surullista, Suvi huokaisi ja alkoi sitten selata lehtipinoaan.

    Aino söi aamupalaansa vaiti. Hän ei halunnut ajatella mitään murheellista. Hän ei halunnut kadottaa viimeöistä ihanaa tunnelmaa. Niinpä hän teki itselleen toisen leivän, kaatoi toisen mukillisen kahvia ja vajosi viimeöisiin tunnelmiin. Suvi rikkoi tupaan laskeutuneen hiljaisuuden ja Ainon tunnelman.

- Mä muistelinkin, että tämä on täällä, ja muistin aivan oikein, Suvi julisti ja levitti pöydälle puolen vuoden takaisen iltapäivälehden. – Me käytiin täällä ennen joulua, ja mä jätin tämän lehden silloin tuonne komeroon, kun en viitsinyt raahata sitä mukana. Täällä on juttu junaturmasta Riihimäellä… Joo, tässä se on. Katsokaa itse.

    Suvi antoi lehden Pasille, joka puolestaan ojensi sen Ainolle, joka ei olisi tahtonut lukea juttua, mutta luki kuitenkin. Tuomo Kaukinen, 31, oli jäänyt junan alle Riihimäen aseman läheisyydessä 15. päivä joulukuuta, illalla klo 21.08… Aino piti tauon lukemisessaan. Jarmon oli määrä lähteä saman iltana Riihimäeltä iltajunalla, jonka lähtöaika oli ollut 21.23. Hän oli sitä vastoin jäänyt Riihimäelle yöksi työkavereidensa kanssa tunnetuin seurauksin. Aino jatkoi lukemistaan. … Onnettomuus katkaisi aseman junaliikenteen usean raiteen osalta pitkälle seuraavaan aamuun. Hän työnsi lehden kauemmaksi ja kuuli etäisesti, kun Pasi selitti jotakin tuntemastaan Tompasta. Päässä humisi. Aino havahtui Suvin ääneen.

- Kuulitko sä, mitä Pasi kysyi?

- Niin, mitä? Mä luin tuota juttua.

- Missä sä tapasit sen tyypin? Pasi tiedusteli.

- Lähellä sitä pitsihuvilaa.

    Suvi ja Pasi katsoivat toisiinsa, minkä jälkeen Pasi meni eteisen komerolle, missä säilytettiin vanhojen lehtien lisäksi myös kaikenlaista menneiltä vuosilta jäänyttä tavaraa. Hetken päästä hän palasi mukanaan pari vanhaa lehteä ja vanha valokuva-albumi. Hän selasi lehtiä jonkin aikaa, kunnes löysi niistä oikean sivun. Sitten hän asetti lehdet pöydälle kaikkien nähtäville ja osoitti sormellaan ensimmäistä kuvaa.

- Tässä kuvassa Tomppa ja sen pari ovat just voittaneet vakiotanssin kansainvälisen kisan kymmenisen vuotta sitten. Vähän sen jälkeen se lopetti kilpatanssin. Tässä albumissa on meidän kesäleirikuva yläasteikäisinä, ja tässä joitakin kuvia meidän nuoruusvuosilta…

    Pasi selitti vielä jotakin, mutta Aino ei kuullut enää, mitä hän sanoi. Kuvissa oleva mies näytti tutulta. Tuo hymy ja nuo hymykuopat… Miten se oli mahdollista? Hän ei halunnut uskoa sitä. Hän ei halunnut ajatella koko asiaa.

- Oliko se sun tapaama mies tämän näköinen? Suvin ääni tunkeutui Ainon tietoisuuteen.

- Ei ollut, Aino kielsi. – Se oli aivan erinäköinen.

- Hyvä sitten, Suvi huokaisi helpotuksesta ja katsoi sitten Pasia kysyvästi. – Mihin aikaan sä ajattelit paistaa ne kalat?

- Taidankin lähteä virittelemään tulia, että saadaan ruokaa ennen iltaa.

 

Ainosta tuntui, että juhannuspäivän aurinko paistoi viileämmin kuin vähän aikaa sitten. Vesikin tuntui kylmältä, ja pilvet näyttivät uhkaavilta. Vilu puistatti häntä, ja hän veti neulepaidan päälleen, ennen kuin hän meni Suvin kaveriksi järjestelemään päivällistarjoilua sillä aikaa, kun Pasi paistoi ahvenia.

    He söivät, ja ruoan jälkeen Pasi lämmitti saunan. Suvi ja Aino menivät saunaan ensin, mutta Aino kävi vain nopeasti löylyssä ja pesi itsensä. Uimaan hän ei mennyt. Puettuaan hän ilmoitti Suville menevänsä käymään lyhyellä lenkillä.

- Muista ottaa puhelin mukaan! Suvi ehti muistuttaa, ennen kuin Aino sulki saunan ulko-oven.

- Sä voit mennä Suvin seuraksi saunaan, Aino huikkasi rannassa istuskelevalle Pasille ja suuntasi kulkunsa jo tutuksi käyneelle metsäpolulle.

    Mitä lähemmäksi pitsihuvilaa hänen askeleensa veivät, sitä kovemmin hänen sydämensä hakkasi. Entä jos hän ei näkisikään miestä? Uskaltaisiko hän kysyä tältä junaonnettomuudesta? Oliko kaikki lopulta vain unta? Aino käveli pitsihuvilan ohi lahdenpoukamaan ja istahti samalle kivelle, jolla hän oli istuskellut, ennen kuin tapasi Tompan. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Tunne, ettei hän ollut yksin, sai hänet avaamaan silmänsä. Hän hätkähti. Mies istui hänen vierellään.

- Kaunis ilta, Tomppa tuumi katse horisontissa, mutta sitten hän katsahti Ainoa vakavana. – Kysy vain. Näen, että sä haluat kysyä multa jotakin.

- Niin, Aino kakisteli, mutta meni sitten suoraan asiaan. – Onko se junaonnettomuus totta?

- On. Minun ei olisi pitänyt lähteä oikaisemaan radan poikki, mutta se oli tarkoitettu niin.

    Aino ei pystynyt sanomaan mitään. Kyyneleet kihosivat väistämättä hänen silmiinsä, ja hän joutui ponnistelemaan, ettei olisi purskahtanut itkuun.

- Älä sure, Aino, Tomppa kietoi kätensä hänen olkapäidensä ympärille. – Sä löydät kyllä jonkun, joka on sun arvoinen. Se Jarmo ei ollut. Sä olet oikealla polulla. Jatka vain eteenpäin.

- Mistä sä tiedät, ettei Jarmo ollut mun arvoinen?

- Tiedän vain, Tomppa totesi ja lisäsi sitten nähtyään Ainon ihmettelevän katseen. – Mä kuulin, mitä ne juttelivat silloin asemalaiturilla.

    Aino nyökkäsi ja katsoi vielä haikeasti Tomppaa. Tämä painoi sormensa kevyesti Ainon huulille ja vaiensi tämän.

- Sst… Sulje silmäsi.

    Aino noudatti pyyntöä. Hän tunsi, miten mies otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja painoi pehmeät huulensa hänen huulilleen. Hän olisi halunnut hetken jatkuvan ikuisesti.

- Jää hyvästi, Aino…

    Tompan sanat vaimenivat ja sekoittuivat järveltä puhaltavaan tuuleen. Aino avasi silmänsä – mies oli poissa. Hän istui kivellä vielä tovin. Sitten hän pyyhki kyyneleet poskiltaan, nousi ylös ja lähti astelemaan takaisin mökille.

    Aino pysähtyi polulle pitsihuvilan luona, katsoi sitä haikeasti ja muisti juhannusyön. Hän huokaisi syvään ja oli juuri aikeissa jatkaa matkaansa, kun hän näki puisen kyltin, jonka ruusupensas peitti osittain. Hän käänsi varovasti ruusun piikkiset oksat syrjään ja katsoi kylttiä. Siihen oli kirjoitettu mustalla tussilla käsin Myytävänä sekä puhelinnumero, josta asiaa voisi tiedustella. Miten hän ei ollut huomannut kylttiä aikaisemmin? Hän laittoi ruusun oksat kyltin taakse, jotta se näkyisi ja ohjaisi ostajat huvilan pihaan. Huvila oli niin surullinen tyhjänä. Sen huoneissa täytyi olla elämää – säveliä, tanssia ja naurua.

    Hetken hän suunnitteli menevänsä huvilan terassille istumaan, mutta muutti sitten mielensä ja pakotti itsensä jatkamaan matkaa. Hän pysähtyi kuitenkin polun mutkaan, kääntyi ja katsoi vielä kerran pitsihuvilaa. Hetken mielijohteesta hän juoksi takaisin puisen kyltin luokse ja näppäili puhelinnumeron puhelimensa muistiin. Sitten hän laittoi puhelimen taskuunsa ja lähti päättäväisin askelin takaisin mökille. Miksikäs ei?

    Kesätuuli puhalsi lempeästi Ainon kasvoille. Oli juhannus, ja hän oli vapaa tekemään, mitä halusi.