Tunnustus

On toukokuinen kevätaamu. Kävelin samaa hiekkatietä jo ties kuinka monennen kerran näiden lähes kolmenkymmenen vuoden aikana. En ole kuitenkaan vielä kyllästynyt tiehen, sen puihin ja kiviin, tuntumaan jalan alla ja äänimaisemaan. Päinvastoin. Tänä aamuna läheisellä pellolla huusi kurki, mihin naapurin epävireinen kukko vastasi. Käki ei halunnut jäädä huonommaksi ja aloitti kukuntansa. Kaiken tämän taustalla kuului peipposen ja muiden pikkulintujen liverrys. Loppukesästä kurki ja käki vaikenevat, ja syksyllä kurki- ja hanhiaurat ilmoittavat poistuvansa maisemista talven ajaksi. Talvella tie on hiljainen lukuun ottamatta satunnaista tikkaa tai punatulkkua, jotka muistuttavat kulkijaa, etteivät kaikki luontokappaleet ole muuttaneet talveksi etelään tai vaipuneet talviuneen. Kulunut kevät on ollut viileä, mutta juuri siksi monet kevätkukat ovat jatkaneet kukintaansa, kun sitä vastoin lämpiminä keväinä ne kukkivat nopeasti ja kuihtuvat antaen tilaa kesälle.

                      Se siitä kevään ylistyksestä. Minun on tunnustettava, että olen ilmaniistäjä. Niin, valitettavasti se on totta. Näinä aikoina se kuulostaa vastuuttomalta ja täysin piittaamattomalta. Se on kuitenkin tavattoman näppärää metsässä, kylmällä säällä tai, kun taskussa ei ole nenäliinaa. En kuitenkaan harrasta sitä kauppareissuilla tai ihmisten joukossa kulkiessani. Kamalinta tässä lienee se, että aion jatkossakin olla sellainen, ilmaniistäjä. Metsään mahtuu yskimistä ja räkää. Näillä eväillä, kohti koronatonta aikaa. P.S. Muistakaa pysyä kaukana lepakoista, noista viruslingoista.

                      Kuvan jälkeen jatkuu pari viikkoa sitten aloittamani kesänovelli. Nyt on vuorossa sen kolmas osa.

Kirvat ovat saapuneet.

Paras kesä ikinä (3/5)

Viikonloppu oli kuuma ja kiireinen, eikä alkava viikko tuonut muutosta siihen. Hotelli vaikutti olevan ääriään myöten täynnä. Talkoolaiset olivat täystyöllistettyjä, eikä työpäivän jälkeen jäänyt juurikaan vapaata. Seuraavana lauantaina Milla oli Sallan kanssa tyhjentämässä yleisten tilojen roskiksia, kun tämä otti puheeksi Atron.

- Tunnetko sä sen Atron hyvin? Salla tiedusteli.

- En kovin hyvin, Milla ilmoitti.

- Sakke sanoi, että te olitte tavanneet aikaisemmin, ennen tätä komennusta.

- Törmättiin jokunen viikko sitten, muttei ehditty tutustua.

- Ahaa… Onko sulla mitään suunnitelmia sen varalle?

- Suunnitelmia? Millaisia? Milla ihmetteli.

- No, kyllä sä tiedät. Oletko sä ihastunut siihen?

- En. Yritän yhä ymmärtää Veetin toimintaa.

- Hyvä juttu, Salla aloitti. – Siis ei se sun ja Veetin juttu ollut hyvä, mutta jos sä et ole ihastunut Atroon, niin se on hyvä. Niin, että se on sun puolesta vapaa?

- Juu, anna palaa vaan, Milla tuumi, muttei tuntenut sydämessään kuitenkaan niin.

- Tykkääköhän se suorasta toiminnasta vai vaikeasti tavoiteltavasta naisesta? Salla pohti. – Ja se Veeti ei ole sun kyyneleiden arvoinen.

- En mä ole enää itkenyt sen perään, mutta mua häiritsee, ettei meidän suhde ollut sen mielestä kuin yhden viestin arvoinen.

- En tuntenut kaveria, mutta kuulostaa siltä, etten olis edes halunnut tuntea. Se ei osannut arvostaa sua, joten unohda se, Salla huomautti. – Hei, tuolla se on!

- Kuka? Veetikö?

- Ei, vaan Atro. Se menee Maijan kanssa ruokasaliin. Mennään tyhjentämään saman tien ruokasalin roskikset.

- Vastahan me tyhjennettiin ne.

- Kyllä mä tiedän. Ala tulla.

- Mä vien nämä roskakatokseen ja tulen perässä. Muista, ettet ole liian tyrkky, Milla neuvoi.

- En tietenkään, Salla tuumi ja lähti kohti ruokasalia.

                      Milla epäili, ettei tämä kuunnellut hänen neuvoaan. Tyhjennettyään lastin roskakatokseen hän seurasi Sallaa ruokasaliin. Tarkkailtuaan jonkin aikaa tilannetta ovella hän päätteli saavansa pärjätä roskisvuoron ilman pariaan. Salla tuntui lyöttäytyneen omavaltaisesti Atron työpariksi sekä unohtaneen hänet ja Maijan. Maija huomasi Millan ruokalan ovella ja tuli tämän luokse.

- Meidän työparit näyttävät vaihtuneen. Mikä vuoro teillä on?

- Yleisten tilojen ja huoneiden roskisten tyhjennys.

- Lähdetäänkö jatkamaan, niin saadaan hoidettua hommat ennen seuraavaa vuoroa ja päästään vapaalle? Atro ja Salla saavat jatkaa täällä.

- Mennään vaan, Milla tuumi ja poistui Maijan kanssa ruokasalista.

                      He istuivat vuoronsa jälkeen henkilökunnan siiven ulkopuolella, terassipöydän ääressä, kun Sakke tuli heidän luokseen.

- Hei, kaunottaret! hän huikkasi ja istuutui heidän seuraansa. – Meikäläisellä on ehdotus tälle illalle.

- Kerro ihmeessä, Maija kehotti odottavasti.

- Me suunniteltiin uimista hotellin rannassa, mutta anna tulla, Milla kertoi.

- Tässä helteessä uiminen on päivän sana, muttei hotellin rannassa, Sakke ilmoitti. – Mitä sanotte Lehmussalmen Keskustan uimarannasta?

- Kannatan lämpimästi, Milla ilmoitti, jolle Keskustan ranta oli tuttu aikaisemmilta vuosilta.

- Uimaranta keskustassa? Kuulostaa epäilyttävältä, Maija huomautti.

- Sitä se ei missään tapauksessa ole, Sakke naurahti. – Sun on ehdottomasti nähtävä ja koettava se. Laittakaa uimakassit valmiiksi, vartin päästä lähdetään.

                      Kuuntelematta Millan ja Maijan vastausta hän lähti kohti hotellin toiselle puolelle sijoittuvaa henkilökunnan asuntosiipeä. Tytöt menivät sisälle ja palasivat hetken päästä uintivarusteet mukanaan, eikä aikaakaan, kun Sakke ja Atro tulivat heidän luokseen reput olallaan.

- Seuratkaa allekirjoittanutta, Sakke ilmoitti ja lähti reipasta vauhtia kohti hotellin henkilökunnan pysäköintipaikkaa.

                      He ahtautuivat Saken pieneen ja kuumaan kesävolkkariin. Autossa oli saunalämpötila sen seisottua suorassa auringonpaahteessa koko päivän. Jokainen veivasi ikkunansa auki, ja Saken kaasuttaessa volkkarinsa Lehmussalmen keskustaan johtavalle tielle voimakas ilmavirta viilensi nopeasti auton sisätilan miellyttäväksi. Milla katsahti salaa vieressään takapenkillä istuvaa Atroa eikä voinut vastustaa kiusausta kysyä Sallasta.

- Eikö Salla halunnut lähteä uimaan?

- En mä tiedä. Se jäi baaritiskille jonottamaan itselleen siideriä, kun Sakke tuli kertomaan mulle mahdollisuudesta tutustua Lehmussalmen kaupunkiin ja sen upeaan uimarantaan.

- Se ei siis tiennyt koko uintiretkestä? Milla varmisti.

- Ei varmaankaan, Atro myönsi ja katsahti Millaa hymyillen hieman ovelasti.

                      Milla nojautui takapenkkiin ja sulki silmänsä. Ilmavirta viilensi oloa ihanasti, ja hän lähetti sanattoman kiitoksen Sakelle tämän aloitteesta lähteä Keskustan rannalle.

- Väsyttääkö? Atron ääni kuului hänen vierestään.

- Ei. Mä nautin tästä viileydestä kuuman päivän jälkeen.

- Totta. Ruokasalissa oli kuumat oltavat.

- Niinkö? Milla kysyi, sillä Atron ääni ei ollut täysin neutraali, ja avattuaan silmänsä hän näki tämän virnuilevan ilmeen. – Niinhän siellä aina on. Keittiön kuumat liedet ja silleen.

- Niinpä. Varsinkin ne liedet, Atro myönsi ja katsoi hymyillen avonaisesta ikkunasta avautuvia maisemia.

                      Takapenkkiläiset vaikenivat tyytyväisinä odottamaan Lehmusjärven viilentäviä aaltoja.