Heipsis! Kesänovelli alkaa...

Tervehdys! Viimeisestä päivityksestäni on kulunut lähes kaksi vuotta. Tuntuu kuin kesä 2018 olisi ollut vasta äsken. Mutta kun ryhdyin kelaamaan mennyttä aikaa, huomasin, että sen jälkeen on tapahtunut vaikka mitä, ja ei kuitenkaan juuri mitään. Olen vanhentunut kaksi vuotta, mummoutunut tuplasti, kirjoittanut kaksi kirjaa sekä kokenut asioita, joita en osannut odottaa kaksi vuotta sitten. Elämme keskellä korona-aikaa, joka tuli meille lähes puskista. Joidenkin nettipäivitysten mukaan tämä oli kuitenkin nähtävissä jo viime syksynä... Oli miten oli, me selviämme tästä, joko hyvin tai huonosti, mutta selviämme kuitenkin. Ihminen on sisukas otus, lähes rotan veroinen.

            Tulevaa kesää odotellessa julkaisen viisiosaisen kesänovellin, jonka kirjoitin vuosi sitten. Se oli hautautunut muiden kirjoitusteni joukkoon, mutta tässä on siitä ensimmäinen osa. Toivottavasti viihdytte sen parissa 😊

Huhtikuun lopun auringonlasku oli upea.
Enteileekö se tulevaa kesää?

Paras kesä ikinä (1/5)

Nälkäisten asiakkaiden jono kiemurteli pöytien välissä, ja ravintolassa vallitseva kärsimättömyys oli käsin kosketeltavaa. Lauantai oli viikonpäivistä kiireisin.

       Milla huuhteli kesätyöpaikkansa ruoankäryn kasvoistaan ja vaihtoi työuniformunsa shortseihin ja hihattomaan paitaan. Hän sujautti varvassandaalit jalkoihinsa ja otti kamman laukustaan. Hänen sukiessaan lyhyitä, lämpimänruskeita hiuksiaan pukuhuoneen ovi kävi, ja Venla, hänen työkaverinsa, tuli sisään ja istahti penkille.

– Mä vihaan ravintolakeittiöitä, hän puuskahti väsyneenä. – Mä läkähdyn ja mun jalat on tulessa.

– Lähde uimaan mun kanssa, niin sun olo viilenee, Milla houkutteli.

– Mä lupasin Markolle, että menen sille suoraan töistä.

– Mä menen joka tapauksessa uimaan. Moikka ja huomiseen.

– Huomiseen, jos en ole sulanut ennen sitä.

              Milla naurahti, heitti repun selkäänsä ja sulki pukuhuoneen oven perässään. Läheiselle uimarannalle oli pari kilometriä, joka oli sopiva matka poljettavaksi työpäivän päätteeksi. Vesi tuntui ihanan raikkaalta kuuman keittiön jälkeen. Hän sukelsi pitkään, minkä jälkeen hän ui edestakaisin rannan suunnassa, kunnes tunsi itsensä virkistyneeksi. Sitten hän kahlasi rantaan ja suuntasi repulleen, jonka hän oli piilottanut syrjäisen kiven taakse. Viiden hengen ryhmä oli leiriytynyt lähelle kiveä sillä aikaa, kun Milla oli ollut uimassa, ja hänen oli ohitettava ryhmä.

– Oliko lämmintä vettä? tummatukkainen, runsaasti tatuoitu nuori mies kysyi Millalta.

– Sopivan virkistävää, Milla vastasi pysähtymättä.

– Lähdetkö seuraksi, kun kukaan mun seurueesta ei tahdo uida? samainen nuori mies tiedusteli.

– Ei kiitos. Mä uin jo tarpeeksi.

– Sun on mentävä yksin, vaaleahiuksinen nainen naurahti.

– Lähtisit nyt? mies huikkasi vielä Millan perään, mutta tämä kuittasi ehdotuksen heilauttamalla kättään.

               Milla otti reppunsa ja lähti pukukopille. Hän ehti lyhyen sananvaihdon aikana päätellä, että seurueessa oli luultavasti kaksi paria, ja häntä uimaan houkutellut kaveri saattoi seurueen viidentenä olla vailla seuralaista. Hän itse kävi kuitenkin yhä läpi pari kuukautta sitten päättynyttä, koko yliopisto-opiskelunsa ajan kestänyttä suhdettaan. Veeti oli lähtenyt valmistuttuaan Englantiin töihin ja jäänyt sille tielleen. Hän oli löytänyt sieltä työpaikan lisäksi uuden rakkauden, joten vanha rakas ja kotiSuomi saivat jäädä. Ei riitoja, ei pitkiä keskusteluja tai läpi yön kestäviä sovinnon tekoja. Sopuisa suhde oli näppärää päättää sopuisalla viestillä: Jutellaan, kun tulen käymään Suomessa. En tiedä vielä milloin, mutta ilmoittelen sitten. Ei muistella pahalla…

              Hän ravisti Veetin mielestään kävellessään pukukopille. Kyyneleet kihosivat yhä silmiin, vaikka hän luuli jo päässeensä pahimman yli. Hän olisi halunnut huutaa ja raivota, mutta kenelle hän huutaisi, kenen kanssa hän riitelisi, kun toinen oli tuhansien kilometrien päässä. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, miten Veeti saattoi toimia näin. Venla oli raivonnut hänenkin puolestaan kuultuaan asiasta ja kielsi häntä ajattelemasta koko miestä. Milla yritti noudattaa neuvoa, mutta huonolla menestyksellä. Nykyään hän kuitenkin huomasi ajatustensa harhautuvan yhä harvemmin Veetiin, mutta äskeinen seurue oli saanut hänen tunteensa jälleen pintaan.

                Kävellessään pukukopista pyörälleen hän törmäsi yhteen seurueen miehistä. Tämä oli mukavalla tavalla komea, sopivasti ruskettunut ja pitkä. Tummat ja laineikkaat hiukset olivat kasvaneet jo hieman yli mallistaan, mutta taipuivat kauniisti niskaan ja korvien päälle. Kaveri ei ehkä käynyt salilla, mutta harrasti jäntevästä olemuksestaan päätellen jotakin urheilulajia.

– Mä pyydän Jaken puolesta anteeksi, hän sanoi miellyttävän matalalla ja pehmeällä äänellä nähtyään Millan kyyneleiset silmät. – Se ei tarkoittanut pahaa. Se on vaan niin suulas ja kuvittelee omaavansa mittaamattoman viehätysvoiman, varsinkin jos kyseessä on hyvännäköinen nainen.

– Ei se mitään, Milla mutisi vaivaantuneena.

               Häntä harmitti, että mies näki hänen vettyneet silmänsä ja luuli hänen kyynelehtivän tämän tatuoidun kaverin iskuyrityksen vuoksi. Hän jatkoi matkaansa pyörälleen, sillä turhat selitykset todennäköisesti vain pahentaisivat asiaa. Sitä paitsi hänen kyyneleensä eivät kuuluneet kenellekään.