Kuusikossa kukkuu

Käki kukkui kuusikossa ensimmäistä kertaa vuoden tauon jälkeen. Sitä säestivät läheisistä puista kuuluvat pikkulintujen sirkutus sekä mustarastaan huilumainen laulu. Aamu oli keväisen viileä, sillä aamuaurinko oli ehtinyt lämmittää vain hieman viileästä yöstä toipuvaa toukokuista luontoa.

                      Aamulenkin jälkeen alkoi kuitenkin sade, joka muuttui nopeasti kiinteään olomuotoon, ja ennen puoltapäivää pihanurmi oli saanut muutaman sentin valkoisen peitteen. Kun sade lopulta taukosi, oli pihalla lähes kymmenen senttimetriä lunta, joka oli enemmän kuin mitä kulunut talvi antoi meille. Teimme lastenlasteni kanssa lumiukon ja kävimme laskemassa mäkeä – tästä vähäisestäkin lumesta oli paljon iloa. Nimenomaan oli, sillä seuraavan päivän kevätaurinko paljasti pihanurmikon ja sulatti lumiukon pieneksi kasaksi, joka muistutti erehdyttävästi koiraa tai karhua.

                      Kevään piristykseksi sekä muistutukseksi tulevasta kesästä kuvan alta jatkuu viime viikolla alkanut kesänovelli. Lukemisen iloa!

Toukokuinen lumikoira tai -karhu 🐻

Paras kesä ikinä (2/5)

Seuraavat kaksi viikkoa Milla viettäisi neljän aikaisemman kesän tavoin talkoohotellissa Lehmussalmella Keski-Suomessa. Hän oli yksi eri alojen ihmisistä koostuvasta talkooporukasta, joka mahdollisti muutaman museoviraston työntekijän lisäksi vanhan ja historiallisesti arvokkaan hotellin kesäaikaisen toiminnan.

                      Venla ei lakannut ihmettelemästä, miksi Milla tuhlasi vuosi toisensa jälkeen kaksi viikkoa kesästään ilmaiseen työhön. Milla perusteli talkootyötään mahdollisuudella asua vanhassa ja historiallisesti arvokkaassa hotellissa ilmaiseksi sekä tutustua uusiin, samanhenkisiin ihmisiin.

– Mä en käsitä sua, Venla ihmetteli jälleen kerran, kun Milla lopetteli toiseksi viimeistä työpäiväänsä ennen kesäistä työleiriään.

– Jos et satu tietämään tai muistamaan, niin eräs sun ihailemasi elokuvatähti on kotoisin Lehmussalmelta.

– Mara Salosaariko?! Luuletko, että se on siellä?

                      Mara Salosaari oli Lehmussalmen lahja elokuvataiteen ystäville. Venla oli katsonut kaikki tämän tähdittämät elokuvat ja ihaili karismaattista ja komeaa näyttelijää estottomasti.

– Eihän sitä voi tietää. Sen vanhemmat kuulemma asuvat siellä.

– Harmi, että me ehdittiin Markon kanssa varata ja maksaa se Tukholman risteily. Oletko sä nähnyt sitä?

– En ole, mutten ole kyllä erityisesti pongaillutkaan.

– Mä harkitsen liittyväni sun seuraan ensi vuonna.

– Teepä se, Milla naurahti. – Mä lähden huomenna vähän aikaisemmin, että ehdin junaan.

Seuraavana iltana Milla asettui asumaan kolmen eri puolilta Suomea kotoisin olevan nuoren naisen kanssa samaan huoneistoon, joka sijaitsi vanhan hotellin henkilökunnan remontoidussa siipirakennuksessa. Joensuulainen Salla oli hänelle tuttu jo ennestään, mutta toiset kaksi olivat ennestään tuntemattomia. Nopeiden esittelyjen jälkeen he menivät nukkumaan. Seuraava päivä olisi ensimmäinen työpäivä ja, jos vanhat merkit pitäisivät paikkansa, tuleva kaksiviikkoinen olisi täyttä työtä.

                      Aamupäivällä talkoolaisten sekalainen seurakunta kokoontui henkilökunnan ruokalaan työnjaon merkeissä, minkä jälkeen he söisivät lounaansa ennen asiakkaiden lounasta.

– Moi, Milla! tuttu ääni kuului hänen takaansa, ja samassa lounastarjotin laskettiin pöydälle hänen tarjottimensa viereen. – Täällä taas.

                      Sakke, Millan talkookaveri useiden vuosien ajalta, istuutui hänen viereensä.

– Tottumus on toinen luonto, Milla naurahti.

– Mäkin ajoitan kesälomani tähän aikaan, että pääsen tänne tapaamaan kavereita, joita en muutoin näe, Sakke naurahti ja heilautti kättään. – Tännepäin, Atro!

– Tervehdys, Saken kaveri lausui Millan mielestä tutulla äänellä ja istuutui Sakkea vastapäätä.

                      Milla katsahti ylöspäin ja pystyi vaivoin peittämään hämmästyksensä. Hänen pari viikkoa sitten uimarannalla tapaamansa miellyttävä mies istui pöydän toisella puolella ja hymyili hänelle lämpimästi.

– Tässä on Milla ja tässä Atro, Sakke katsoi velvollisuudekseen esitellä heidät toisilleen.

– Me törmättiin pari viikkoa sitten, Atro ilmoitti. – Me ei tosin ehditty silloin esittäytyä.

– Ai jaa, Sakke hämmästyi, mutta vain hetkeksi. – No, sehän on hyvä. Säästytään sitten turhilta höpinöiltä.

– Juu, Milla mutisi ja keskittyi syömiseen, kun ei keksinyt mitään fiksua sanomista.

                      Heidän seuraansa liittyi myös muita, mutta Milla ei osallistunut keskusteluun, vaan antoi toisten hoitaa sen. Syötyään hän vei tarjottimensa palautuspisteeseen ja kävi hakemassa mukillisen kahvia, jonka hän päätti nauttia ulkona, omassa rauhassa, ja poistui ruokasalista. Hän kipusi rakennuksen vierestä ylöspäin kohoavalle kalliolle, jolta näki hotellin piha-alueen ja uimarannan.

                      Milla sulki silmänsä ja hengitti pari kertaa syvään. Avattuaan silmänsä hän näki Atron lähestyvän häntä. Mies istuutui kalliolle hänen viereensä ja siemaisi kahvimukistaan.

– Täältähän näkee koko alueen, hän huomautti ja katsahti Millaa hymyillen. – Ja onhan täällä huomattavasti rauhallisempaa kuin ruokasalissa.

– Niin, vielä. Lämpiminä päivinä täälläkin on porukkaa, Milla hymähti.

– Sä olet Saken mukaan yksi talkooporukan konkareista.

– Tämä taitaa olla mun viides kesä.

– Hienoa. Sähän voit neuvoa mua, kun mä olen ensikertalainen.

– Sakke on ollut täällä yhtä usein kuin mäkin, Milla huomautti, mutta Atro ei noteerannut sitä.

– Mikä sun tehtäväkenttä on?

– Mä olen tänään lounasaikaan ravintolan puolella ja sitten pyykkihuollossa.

– Niin mäkin, Atro ilahtui. – Me voitaisiin olla työpari, vai mitä? Mä ymmärsin, että ainakin aluksi työskennellään pareittain niin, että konkarit neuvovat noviiseja talon tavoille.

– Niin, Milla myönsi eikä keksinyt mitään keinoa paeta tilanteesta. – Samapa tuo. Se täytyy vain merkitä listaan.

– Mä merkkaan, kunhan laskeudutaan täältä.

                      Milla nyökkäsi ja hymyili varovasti. Atro vaikutti mukavalta kaverilta.

– Miksi sä liityit talkooporukkaan? Milla rohkaistui kysymään.

– Sakke houkutteli mut mukaansa. Se ajatteli, että mun olis hyvä saada uusia kokemuksia.

– Onhan tämä ainutlaatuinen ja kolme sataa vuotta vanha paikka, jossa on yöpynyt kuninkaallisia ja muitakin merkkihenkilöitä.

– Sakke kertoi, että täällä kummittelee.

– Niin jotkut väittävät, mutta mulla ei ole kokemuksia siitä.

– Miten se ilmenee? Atro kysyi kiinnostuneena.

– Ääniä ja askeleita kuulemma, Milla tuumi lyhyesti, katsahti sitten puhelintaan ja huomasi lounastarjoilun alkavan vartin päästä. – Aika lähteä valmistautumaan, hän huomautti ja lähti vastausta odottamatta laskeutumaan kallioista rinnettä, ja Atro seurasi perässä.