Muotinäytöksen antia ja Nalle Puh-filosofiaa :)

Olen viimeisen viikon aikana nauttinut useita litroja itse sekoittamaani inkivääri-kuusenkerkkä-yrttiteetä (ja alan ymmärtää, miltä muumeista tuntui, kun he nauttivat havunneulasia ennen vetäytymistään talviunille). Onnistuin saamaan pitkästä aikaa flunssan, joka oli koko viime viikon tulossa, muttei kuitenkaan tullut. Nyt se alkaa olla vihdoin menossa, mutta jos se on menossa yhtä kauan kuin oli tulossa, aikaa vierähtää vielä alkamassa oleva viikko ennen kuin olen ennallani. Ehkäpä teekuurini kuitenkin esti tautia iskemästä täydellä tehollaan.

Olin kuluneena viikonloppuna katsomassa muotinäytöstä. Näytöksestä jäi mieleeni kolme asiaa, joista ensimmäisenä mainittakoon, että punainen on syksyn hittiväri. Punainen, erityisesti kirkkaan punainen, esiintyi mallien päällä erilaisina variaatioina sekä sisä- että ulkovaatetuksessa. Punaisen eri sävyistä (pinkistä luumunpunaiseen) jokainen löytää kuitenkin halutessaan itselleen sopivan sävyn ja jouluna olemme muodin huipulla. Myös eri värien metalliset sävyt sekä puhdas kulta, hopea ja pronssi olivat runsaasti edustettuina. Hopeinen toppatakki talviseen aikaan saattaisi korvata heijastimen. Vai häikäisisikö takki autoilijat niin, että takinkäyttäjä olisi vaaraksi liikenteelle? Tulevana syksynä ja talvena ei haittaa, jos unohtaa aamulla kotoa lähtiessään pyjamanhousut jalkaan. Se on trendi, jos näytökseen on uskomista.

En aio rynnätä vaatekauppaan täydentämään vaatevalikoimaani kauden trendin mukaiseksi. Hamsterina uskon vaatehuoneen hyllyistä ja tangoilta löytyvän itselleni sopivan punaisen sävyjä. Pyjamanhousut jätän kuitenkin päiväsaikaan hyllyyn ja heijastin roikkuu edelleen sivullani kulkiessani syksyn ja talven pimeydessä.

Olen usein ihmetellyt viikonloppuisin kodissamme majailevan nuoren miehen taitoa löytää naisen v-alkuinen sukuelin milloin mistäkin – kirjoituspöydältä, vaatekaapista sekä jopa kodinhoitohuoneen ovenpielestä. En ihmettele enää. Kuluneena viikonloppuna ajoin nurmikkoa ja se mokoma hyökkäsi päähäni omenapuun oksantyngästä ja heitti lippikseni nurmikolle. Löysin sen myös keittiön kaapin oven kulmasta. Kaiken lisäksi se oli se ärhäkkä v-alkuinen eikä sopuisa w-alkuinen.

Mennyt kesä oli sateinen ja kulutin sen pääasiassa tietokoneen ääressä kirjoitustöissä. Neljä Pirreä viidestä alkavat olla uudelleen taitettuina ja kovakantisina, mutta viides teettää vielä töitä. Kirjoittaminen on sivuuttanut kaikki muut työt käsitöitä myöten. Tuoreena isoäitinä aloin kuitenkin neulomaan unipussia yhtä tuoreelle lapsenlapselleni. Se on yhä kesken, minkä vuoksi hän sai perheeltämme ristiäislahjaksi kirjan (kuinkas muuten) – keräilyversion iki-ihanasta Nalle Puhista. (Iltasadut on nyt turvattu.) Alakerran kirjahyllyssämme on useita Nalle Puh -kirjoja kahden sukupolven ajalta. Itse pidän siitä tavattomasti ja erityisesti Risto Reippaan selitys siitä, miten tehdään ”ei mitään” on mainio:

”… joku huutaa toiselle, juuri kun hän on menossa ulos: Mitä sinä teet Risto Reipas? ja toinen vastaa: Ei mitään ja sitten toinen menee ja tekee sen. … Se on sitä, kun menee ja kuuntelee kaikkea, jota ei voi kuulla ja oikein nauttii elämästään.”

Sadun loppu saa kerta kerran jälkeen mielen haikeaksi. Sen tunnelmassa on jotakin samaa kuin Taru sormusten herrasta (Kuninkaan paluu) lopussa, kun Frodo eroaa ystävistään ja astuu haltijoiden laivaan... Luopumisen haikeutta... Alla oleva katkelma on siis Nalle Puhista:

”Niin he lähtivät yhdessä. mutta menivätpä he mihin hyvänsä ja tapahtuipa heille matkalla mitä hyvänsä, aina tapaat pienen pojan ja hänen satukarhunsa leikkimässä lumotulla paikalla kaukana metsässä.”

Niin… Jokaisessa meissä asuu yhä se pieni lapsi, joka olimme ennen kuin aikuisiän velvollisuudet saavuttivat meidät.

Mukavaa syksyn alkua ja kynttilänvaloa tuleviin syksypimeisiin😊🍂

Ripaus onnea löytyi tien varresta 👍