Toimimattomia laitteita ja unohduksia

Eipä aikaakaan, niin voi kauhistus! Täsmälleen niin. Tietokone teki sen taas tai oikeammin sen oheislaite – nimittäin tulostin. Se mokoma hävitti kykynsä tulostaa väritulosteita juuri, kun olisin niitä kipeimmin tarvinnut. Ohjaimen päivitys? Mikä ohjain? Tulostimeni on jo sen verran vanha, että kyseisen laitteen joutuu etsimään valmistajan sivuilta manuaalisesti... Minä niin vihaan näitä tietoteknisiä ongelmia! Kumpi olisi tehokkaampi keino, manaus vai rukous? Onhan se manauskin eräänlainen rukous, sillä perkele oli muinainen ukkosen jumala. Taitaa olla viisainta lähteä koiran kanssa lenkille rauhoittumaan.

Lenkin jälkeen tulostin pelitti jälleen – kiitos ja ylistys! Meillä tietoteknisesti kömpelöillä taitaa olla ihan oma suojelusenkeli. Vanhakin vika korjautui ja tulosteet ovat laadukkaita.

Ilo tulostimen toimimisesta oli ennenaikainen, sillä seuraavana päivänä laite tulosti jälleen mustavalkoista. Ehkä se huomasi edellispäiväisen epätoivoni ja päätti toimia hetken aikaa. Alan uskoa, että näillä laitteilla on sielu – tai vaihtoehtoisesti kotitonttumme tekee allekirjoittaneelle jäynää joulun kunniaksi. Ehken ole ollut kuluvana vuonna tarpeeksi kiltti.

Muttei siinä vielä kaikki. Puhelimeni heittäytyi toimimattomaksi (se vanha Nokia Lumia). Heräsin aamulla kymmenen minuuttia normaalia myöhemmin kummalliseen tunteeseen – puhelin ei ollut herättänyt. Myöhemmin havaitsin, ettei äänipuoli toiminut lainkaan, joten asiat täytyi hoitaa viestein. Fiksumpi puoliskoni ehdotti kotiin tultuaan ensiavuksi puhelimen sammuttamista ja uudelleen käynnistämistä, mitä en kiireessäni ollut itse edes ajatellut. Se toimi – äänet kulkivat jälleen. Tulostinta en ole nyt käynnistänyt – ehkä huomenna. Miettiköön oikutteluaan, mokoma laite!

Varusmies lähti sunnuntaina täyttämään viimeistä viikon mittaista velvollisuuttaan armeijan harmaissa ennen kotiutumistaan. Hänen lähdettyään huomasin vihreän juomapullon keittiön sivupöydällä ja ilmoitin hänelle unohduksesta. Vastaukseksi hän ilmoitti unohtaneensa myös siviilitakkinsa. Lupasin sponsoroida hänelle vuoden asevelvollisuuden päättymisen kunniaksi toppatakin. Ehdotukseni ei kuitenkaan kelvannut, vaan keskustelumme meni suurin piirtein näin:

- Joku vois tuoda mulle sen kun kassulki täytyis pärjää jonku aikaa ku palautetaa kamat.

- En uskalla luvata, mutta mietitään.

- Voin vaik luetella muutaki, mitä vois tuoda.

- No, luettele… Hiukset jäi leikkaamatta.

- Nii jäi… Toiset kengät ja jotkut lakanat… Mieluiten yksväriset.

(Siviilin pääsevät olivat menossa mökille juhlimaan siviiliin pääsyään.)

- Olit vähän hajamielinen. Tutkaillaan.

- Aina jää jotain.

(Niinpä, mutta jos vanhemmat unohtavat, se onkin sitten toinen juttu.)

- Niin aina.

- Mä sitt keksin viel jotain mitä tarviin… Sä voisit korjata sen untuvatakin, josta Melli (koiranpentumme) puri vetoketjun.

- Jassoo – oliko muuta?

- Kengät, lakanat ja kaks takkii.

- Asia selvä.

- Laita ne siihe mustaan kassiin.

- Juu juu… Öitä.

Olemme fiksumman puoliskoni kanssa menossa tänä iltana kasarmille viemään varusmiehen unohtamia tavaroita hänen toivomassaan mustassa kassissa. Ennen sitä korjaan vielä sen untuvatakin vetoketjun.

Minkähän vuoksi äidin on niin vaikea sanoa lapselleen ei – varsinkin vuoden varusmiespalvelun jälkeen?

Lähden tästä etsimään sopivan mittaista vetoketjua ja laitan ompelukoneen laulamaan.

Viimeiset viikot tätä vuotta ovat menossa. Joulukortit on postitettu ja lahjat ovat kutakuinkin hankittu. Mutta eiköhän tähän vuodenloppuun osu vielä jokunen unohdus tai toimimaton laite (tietokoneeni on jo melko vanha ja kahvinkeittimemmekin oikuttelee taas vaihteeksi).

Ollaanpa kilttejä – tontturalli kiihtyy joulua kohti 🎅

Erikoisen värinen joulukuun aamun taivas
- pienenevä kuukin vielä kurkistaa sieltä.