Villasukkajuoksua ja hyllynlämmittäjiä

Noin kuukausi sitten näin hesarissa jutun villasukkajuoksemisesta. Sama asia kiinnitti huomioni viime talvena Suomen Ladun Latu&Polku -lehdessä. Suomenniemen kärvistellessä pakkasen kourissa päätin kokeilla kyseistä juoksumuotoa. Se ei eroa normaalista juoksusta muutoin kuin, että lenkkareiden sijaan jalkaan vedetään villasukat – mieluummin vähintään kahdet. Itselläni oli tavallisten sukkien päällä kolmet – yhdet villapohjasukat sekä kahdet villasukat. Jutussa neuvottiin varmistamaan sukkien jalassa pysyminen ponkkarirenksuilla. Sijoitin kaksi renksua per sukka (jalka).

Villasukkajuoksu muistuttaa kesäistä serkkuaan paljasjalkajuoksua – netissä käytetään myös nimitystä luomujuoksu. Yhtä kaikki suuntasin villasukissani koiran kanssa metsäautotielle, missä oli vajaan kymmenen sentin lumikerros auton jälkien päällä sekä pientareella ja raiteiden välissä hieman enemmän. Kovalla tiellä juokseminen saattaisi tuntua ikävältä jaloissa, mutta lumikerros pehmensi askellusta mukavasti. Pehmeät metsäpolut ovat tähän juoksumuotoon ihanteellisimpia, mutta paikalliset metsäpolkumme ovat sekä ulkoilijoiden että ratsastajien suosiossa eikä koiran irtipitäminen siellä ole toivottavaa.

Tuntui aluksi oudolta hipsutella pakkasessa sukkasillaan, mutta askel tuntui kevyeltä. Kantapääpainotteinen astuminen muuttui automaattisesti päkijävoittoiseksi ja seuraavana päivänä pohkeet olivat hivenen jumissa. Pakkasta oli tuolloin viitisentoista astetta, minkä vuoksi jalkojen täytyi olla jatkuvasti liikkeessä, ettei kylmä olisi hipsinyt jalkapohjia. Hetkenkin seisahdettuani kylmä maa tuntui villasukkien läpi ikävältä. Kolmet villasukat olivat kuitenkin riittävä kerros kylmää vastaan eikä pakkaslumi tarttunut mainittavasti sukkiin, jotka pysyivät mainiosti jalassa renksujen avulla.

Kirmailin sukkasillani koko pakkaskauden muutaman päivän taukoa lukuun ottamatta, jolloin palauttelin pohkeitani. Jalkapohjani tai akillesjänteeni eivät oikutelleet, mutta uskon sen johtuvan siitä, että kävelen kesäisin pihanurmikolla paljain jaloin ja metsässä paljasjalkakengillä. Lapsena juoksimme kesäisin pihalla ja metsässä yleensä ilman kenkiä. Ehkä jalkateräni lihakset ovat vuosikymmenten mittaan vahvistuneet niin, että liikkuminen ilman kenkiä ei aiheuta pahempia oireita.

Nyt, kun lämpötilat ovat kivunneet nollan tuntumaan ja sen yläpuolelle, vedän suosiolla lenkkarit (koiramme pureskelemat) jalkaan lähtiessäni koiran kanssa lenkille.

Sain eilen illalla kunnon osuman päähäni – jalat lähtivät miltei kirjaimellisesti alta. Jälkikasvumme päästi koiran, jolla on yhden vuoden uhma pahimmillaan, ulos tarpeilleen ennen nukkumaan menoa. Koira päätti omavaltaisesti ensin nauttia iltapalaksi jäniksen papanoita sekä jälkiruoaksi leikkiä piilosta. Se ei noteerannut kutsuja eikä komentoja millään tavalla, vaan piiloutui pihan pimeään. Niinpä puin takin päälleni ja lähdin nuoren miehen kaveriksi etsimään omapäistä luontokappaletta.

Huomasin sen seisovan liikkumatta pihanurmikolla juuri valojen ulottumattomissa sekä tarkkailevan toimiamme. Päätin houkutella sen luokseni juoksemalla siltä piiloon. Kiersin taloa juosten hiipimällä hieman kumarassa. Juuri, kun olin uppiniskaisen lemmikkimme kohdalla, törmäsin paloportaiden kiinnitysputkeen, joka oli kumaraisen olemukseni päälaen korkeudella. Se tyrmäsi minut maanpinnan tasolle, ja hetken näin kaikki tähtikuviot pilvistä huolimatta. Nuori mies auttoi minut tolpilleni ja saimme lopulta myös paikalle ihmettelemään tulleen koiran sisälle.

Päätä kihelmöi ja niskaankin sattui, minkä vuoksi otin ennen yöpuulle vetäytymistä särkylääkkeen. Se oli järkevä päätös, sillä särky valui niskasta hartioille ja olisi todennäköisesti aiheuttanut migreenin. Päälaki on vielä arka, mutta kuhmu on miltei laskeutunut ja särkykin vain muisto.

Vuoden alussa valitsin kirjahyllyyni kertyneistä kirjoista 12 eri tyyppistä teosta – olen nyt selättänyt niistä kaksi.

Ensimmäisenä luin Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä. Kirjan päähenkilö viettää kesän kotiseudullaan ja toipuu aviomiehensä syrjähypystä sekä tämän toivomasta avioliittopaussista. Hän käy läpi menneisyyttään ja yrittää sopeutua tilanteeseen, johon on tahtomattaan joutunut. Kesän aikana hän tutustuu äitinsä ystävättäriin, jotka asuvat tämän kanssa palvelutalossa, ja naapurin nuoreen perheeseen sekä vetää runopiiriä paikallisille teineille. Elämän makuisen romaanin lopussa päähenkilö tuntee itsensä aikaisempaa paremmin ja katsoo aviokriisiään uusin silmin.

Toinen kirjoista oli Agatha Christien He tulivat Bagdadiin. Kirja oli taattua Christietä – kansainvälistä huippupolitiikkaa, juonittelua ja yllättävä loppuratkaisu. Virkistävästi päähenkilö ei ollut Neiti Marple tai Hercule Poirot, vaan nuori Victoria Jones, joka lähtee uhkarohkeasti etsimään rakastettuaan Bagdadiin. Kirja loppuu christiemäisesti hyvin, mutta ennen loppuratkaisua tapahtuu monenlaista eikä kaikkea voi arvata ennalta.
Kaksi hyvin erilaista kirjaa, mutta suosittelen molempia luettaviksi. Ensimmäinen vaatii hieman paneutumista ja toinen sopii mainiosti dekkareiden (erityisesti Christien) ystäville.

Mainiota maaliskuuta kaikenlaisen mielenkiintoisen parissa 😊

Omapäinen lemmikkimme leikin pyörteissä 👍🐕