Hölmöläisten touhua ;)

Tänään oli ensimmäinen aamu, jolloin laitoin pipon päähän ja hanskat käteen lähtiessäni koiran kanssa aamulenkille – nurmikko oli kuurassa. Metsä ympäröi kotiamme sen verran runsaana, etteivät kaikki tämän syksyn hallayöt ole osuneet meihin. Ajelin eilen vielä nurmikkoa välttääkseni turhaa haravointia, vaikka todennäköisesti joudun siitä huolimatta tarttumaan lähiviikkoina haravaan ulko-oven läheisyydessä kasvavan pihlajan ollessa vielä miltei täydessä juhla-asussa syksyn punaaminen lehtineen.

Olen kiinnittänyt ja kiinnitin jälleen kuluneella viikolla huomiota siihen, että kotona käyttämieni vaatteiden etumukset täyttyvät miltei poikkeuksetta sekä pahimmillaan välittömästi käyttöönottopäivänä omituisista tahroista. Fiksuna ihmisenä hoksasin pienen pohdinnan jälkeen niiden olevan ruokatahroja. Koska olen kuitenkin (ainakin omasta mielestäni) melkoisen siisti ruokailija, päättelin niiden syntyvän ruoanvalmistusvaiheessa, sillä huolehdin siitä puuhasta arkipäivinä, jolloin pahimmat tahrat ilmestyvät vaatteisiini. Niinpä olen jatkossa päättänyt turvautua kaapin kätköihin tallentamiini esiliinoihin. Niitä on siellä peräti 12 kappaletta – vanhimmat isotätini tekemiä, yksi ala-asteen 6. luokalla tekemäni sekä loput eri aikakausilta lahjaksi saatuja. En ole vuosikymmenien aikana niitä juurikaan käyttänyt, mutten ole raaskinut niistä luopuakaan. Nyt ne saavat vihdoinkin tulla esiin. Sehän tekee essu per viikko – kolme kuukautta ruoanlaittoa eri essussa. Kotiporukat voivat lyödä maanantaisin vaikkapa vetoa siitä, minkä värinen esiliina on päälläni kyseisellä viikolla :)

Etsin kaapista kahvipakettia ja huomasin niiden joukossa Marianne-karkkipussin. Tivasin makeanpersolta puoliskoltani, miksi hän oli piilottanut karkkipussin kahvipakettien joukkoon. Hän kielsi ostaneensa, saati piilottaneensa kyseistä pussia sekä tiedusteli puolestaan minulta, ettenkö muistanut, mistä se oli tullut. Hetken mietittyäni mieleeni palasi, että äitini oli tuonut sen minulle tuliaisiksi käydessään meillä kuukausi takaperin. Se siitä sitten – taas tuli syytettyä väärää puuta. Täytyy varmaankin aktivoida pienen tauon jälkeen viime jouluna lahjaksi saamani (äidiltä sekin) ristikkolehti.

Hajamielisyyttäni kuvaa myös vuoden takainen tilanne. En muista, olenko jo kertonut kyseisen tapauksen täällä, mutta menköön toiseen kertaan – kertaus on opintojen äiti. Soitin pankkiin isohkon maksun puitteissa, sillä verkkopankki ei hyväksynyt kyseistä suoritustani. Ystävällinen pankkivirkailija selvitti ongelman ja totesi lopuksi, että nyt maksusuorituksen pitäisi onnistua. Laitoin summan maksuun uudelleen, mutta koska olin ottanut käyttöön tekstiviestivahvistuksen uuden maksun vastaanottajan ollessa kyseessä, tarvitsin maksusuorituksen viimeistelyyn puhelinta. Etsin puhelintani ja tuskailin virkailijallekin ääneen, että olen tainnut hukata puhelimeni enkä voi nyt viimeistellä maksua. Niinpä lupasin soittaa hänelle, jos maksu ei onnistuisi. Lopetettuani puhelun huomasin oitis, että puhelin oli kädessäni – missä muuallakaan. Nauratti ja nolotti… Ehkä hölmöläistarinat pohjautuvat sittenkin todellisuuteen ja ovat saaneet esikuvansa todellisista ihmisistä ;D

Kun ihminen on tarpeeksi hajamielinen, siitä tulee professori – niin ainakin uskoin lapsena. Pitäisi varmaan hakea kyseistä virkaa parhaina meriitteinäni lukemattomat unohdukset :D

Pihapihlaja lokakuisessa juhlapuvussaan.