Kesänovelli: Juhannusheila

Juhannus tuli ja meni. Päivä alkaa jo lyhentyä - syksyä kohti mennään. Jouluihmiset alkavat vähitellen suunnitella tulevaa joulua… Kuulostaako kamalalta? Varmaan, sillä monella on vielä kesäloma pitämättä. Oikeastaan kesä alkaa olla parhaimmillaan: koronarajoitukset helpottavat, ja helteet hellivät (kurittavat) Suomen niemeä. Itse tosin toivoisin välillä sadetta tähän painostavaan kuumuuteen, sillä tälle pohjoisen ihmiselle riittäisi vähempikin lämpö. Luontokin kiittäisi. Säästä on kuitenkin turha valittaa. Siihen emme voi vaikuttaa, mutta oloaan voi helpottaa omalla asenteella. Ei lämmin luita riko, sanoi mummuni, ja fiksusti sanoikin. Muistellaan sitten talvella haikeina kesän lämpimiä kelejä, kun pakkanen paukkuu nurkissa ja varpaita paleltaa.

Keskikesän ajanvietteeksi tarjoan teille kolmiosaisen kesänovellin, joka alkaa kuvan alta. Tarina kertoo Ainosta, joka tapaa erikoisen juhannusheilan.

Juhannusruusut kukkivat kerrankin juhannuksena.

Juhannusheila (1/4)

 

Kevyt tuuli heilutti rantakoivikon lehtiä, ja laineet löivät laiskasti rantakiviin. Ilma oli hautovan lämmin, mutta hento, järveltä puhaltava tuulenvire vilvoitti sopivasti Ainon oloa, kun hän istahti tasaiselle kivelle veden rajaan. Hän riisui kenkänsä ja antoi viileän veden huuhdella varpaitaan. Lintujen liverrys täydensi kesäisen tunnelman. Aino hengitti syvään veden ja kesän tuoksua ja tunsi itsensä rentoutuneeksi. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi nauttinut näin paljon mökkeilystä. Hän sulki silmänsä ja nautti olostaan.

                      Jokin kutitti hänen paljasta jalkaansa. Tunne tunkeutui hänen tajuntaansa, ja hän havahtui vastentahtoisesti takaisin todellisuuteen. Perhonen oli laskeutunut hänen jalalleen ja leyhytteli siinä kauniita siipiään. Aino ei uskaltanut liikahtaakaan, ettei olisi pelästyttänyt sitä, mutta vastustamattomasti nenässä kutittava aivastus vaati päästä ulos, eikä hän pystynyt tukahduttamaan sitä pelästyttämättä siivekästä olentoa. Perhonen lensi tiehensä ja jätti Ainon pyyhkimään nenäänsä. Viheliäinen heinänuha aikaisti vuosi vuodelta tuloaan.

                      Aino katsoi järven yli. Tulohetkellä taivaanrannassa kaukaisesti häämöttäneet tummat pilvet olivat nyt jakaantuneet molemmin puolin järven selkää ja lähestyivät lahdenpohjukkaa. Hän nousi seisomaan ja päätti lähteä takaisin mökille. Matkaa oli muutama kilometri, mutta hän uskoi ehtivänsä perille ennen pilvien enteilemää ukonilmaa. Metsässä ei olisi turvallista, kun rajuilma nousi päälle, joten hän veti kengät jalkaansa ja lähti astelemaan takaisin mökille.

 

Aino istui ruokalassa ja tökki haarukalla lautasellaan lepäävää lasagnea. Edessä oli juhannus, eikä hän tiennyt, miten viettäisi sen. Edelliset yhdeksän juhannusta hän oli ollut Jarmon kanssa mökillä, mutta nyt siellä olisi Jarmon uusi valloitus. Heidän viimeiset yhteiset kuukaudet olivat olleet niin riitojen repimiä, että ero oli tullut helpotuksena heille molemmille. Aino epäili, että Minka oli ollut kuvioissa jo puoli vuotta aikaisemmin, kun Jarmo jäi ensimmäisen kerran työmatkallaan yöksi hotelliin ja selitti hänelle palattuaan kotiin, että viimeinen junavuoro oli peruuntunut vaihdehäiriön vuoksi. Sillä ei kuitenkaan ollut enää merkitystä, sillä ero oli ero, eikä se jo tapahtuneiden asioiden märehtimisellä muuksi muuttuisi.

- Sentti ajatuksistasi, Suvi ilmoitti ja laski ruokatarjottimensa Ainoa vastapäätä. – Vai eikö ruoka maistu?

- Lupaa edes euro, niin kerron.

- Minun ei tarvitse olla ennustaja, jos veikkaan, että mietit juhannusta.

- Mä en osaa viettää juhannusta, Aino huokaisi. – Jarmo huolehti kaikesta juhannukseen liittyvästä. Mä en saanut puuttua mihinkään enkä sitten enää lopulta edes halunnut. Juhannus oli sen juttu.

- Jarmo pomotti sua. Mun mielestä juhannus on pitkä ja ylimainostettu kesäviikonloppu, Suvi kuittasi. – Mulla on kuitenkin ratkaisu sun ongelmaan. Pasi menee kaverinsa kanssa seuraamaan jotakin venekisaa ja tulee mökille vasta juhannuspäivänä, joten mä olen mökillä aaton aivan yksin. Lähde mun seuraksi sinne. Saunotaan, uidaan ja tehdään juhannustaikoja.

- No, saatanhan mä tullakin, Aino lupautui helpottuneena Suvin tarjoamasta ratkaisusta hänen juhannusahdistukseensa.

- Kiva juttu. Lähdetään ylihuomenna suoraan töistä, kahden jälkeen.

- Miten sinne kannattaa varustautua?

- Rento mökkivaatetus, niin ja uikkarit, jos et halua uida nakuna, Suvi ohjeisti ja katsahti sitten epäilevästi ruoka-annostaan. – Mä en ole vielä tunnistanut, mikä tämän oranssinpunaisen ainesosan rooli tässä lasagnessa oikein on. Se ei ole ainakaan paprikaa tai porkkanaa.

- Mun lasagnessa ei näy sellaisia väriläiskiä.

- Tämä onkin kasvislasagne. Ruokalan pirkot ja jonnet piilottavat yleensä kasvisruokiin kaiken, mitä ei voi laittaa tavallisiin annoksiin.

- Se onkin hyvä syy pysyä sekaruoan syöjänä, Aino naurahti ja kävi jäähtyneen annoksensa kimppuun.

                      Pari päivän päästä Aino ja Suvi olivat matkalla kohti keskisuomalaisen vesistön rannalla sijaitsevaa Suvin ja Pasin kesämökkiä. Ensimmäisen kerran yhdeksään vuoteen Aino ei tiennyt, millainen hänen juhannuksestaan tulisi.

 

Taivas tummui ennätysvauhtia. Pilvet nielaisivat auringon, ja polun ylle laskeutui yön kaltainen pimeys. Vaikka Aino vaihtoi kävelyn juoksuksi, hän ei ehtinyt suojaan rankkasateelta. Tiheästi toistuvat salaman välähdykset ja ukkosen järeät jyrähdykset vavisuttivat metsää. Matkan puolivälissä hän ohitti vanhan pitsihuvilan, jota ympäröi villiintynyt puutarha. Rankkasade kuritti valkoisina kukkivia juhannusruusuja ja vaaleanpunaisia mökinruusuja, jotka reunustivat heinittynyttä pihaa ja sille johtavaa polkua.

                      Aino päätti juosta huvilan juuri ja juuri sateen läpi erottuvalle verannalle suojaan rajuilmalta, kun hän näki jonkun huitovan hänelle verannan edessä. Sen enempää miettimättä hän juoksi polkua pitkin ja pihan poikki kohti kutsuvasti huitovaa hahmoa. Mikä tahansa vaihtoehto oli parempi kuin jäädä rajuilman armoille metsään.