Työn raskaan raatajat ja Kesänovellin viimeinen osa

Alkavan kesän lämpö vie ajatukset väistämättä uimiseen ja sen suomaan virkistymiseen. Viime syksynä joko minä tai parempi puoliskoni, vai oliko se peräti joku jälkikasvustamme, heitti puolihuolimattomasti ajatuksen uima-altaasta pihallamme. Taloutemme liittyminen kuluvan vuoden aikana kunnalliseen vesi- ja viemäröintiverkostoon tulisi joka tapauksessa myllertämään pihamme melko perusteellisesti, joten uima-altaan laittaminen samassa rytäkässä ei tuntuisi missään (paitsi pankkitilillämme).

                      Allas upotettiin maahan syksyllä, mutta sen ympäristö jäi keskeneräiseksi kolean ja sateisen syksyn vuoksi. Niinpä parempi puoliskoni on ahkeroinut toukokuun viikot uima-altaan ja sitä ympäröivän terassin kimpussa, ja työ jatkuu. Päivät ovat venyneet pitkiksi, mitä eräs tilanne viime viikonlopulta hyvin kuvastaa. Mentyäni nukkumaan puolisoni jäi vielä pesemään hampaitaan. Jonkin ajan päästä säpsähdin hereille ja katsoin kelloa – hampaidenpesu oli jatkunut jo yli puoli tuntia. Ihmettelin moista perusteellisuutta ja tassuttelin katsomaan, mikä häntä viivytti. Työnsankari torkkui vessanpytyn kannella hammasharja kädessään. Herätin hänet ja patistin nukkumaan. Olisi kenties syytä hiljentää hieman tahtia ja asettaa tavoite juhannukseen. Eihän ihminen ole mikään kone.

                      En malta olla kertomatta myös toista sattumusta samalta viikonlopulta. Terassin rakentajat olivat sijoittaneet pöytäsirkkelin työmaansa lähettyville, mistä oli johdettu pitkä sähköjohto autotallin pistorasiaan. Se luikerteli pihan poikki osittain nurmikkoon uppoutuneena. Lämpö ja yökosteus olivat jälleen venyttäneet pihanurmikon leikkauskorkeuteen. Päätinpä sitten lauantai-illan lopettajaisiksi leikata nurmikon. Työni oli jo loppusuoralla, ja päätin työntää leikkurin pihan reunalla seisovan männyn juurelle parkkiin. Ylitin johdon ties kuinka monennen kerran, ja samassa terä rääkäisi kovaäänisesti. Sammutin saman tien leikkurin ja työnsin sen kauemmaksi johdosta. Katsoin säikähtäneenä paksua, mustaa ja katkennutta johtoa – värikkäät johdonpäät nauroivat minulle sen sisuksista. Kävin nopeasti kiskaisemassa pistokkeen autotallin pistorasiasta. Tarkemman tarkastelun jälkeen fiksumpi puoliskoni ilmoitti leikkurin ylittäneen johdon useita kertoja, kunnes viimeinen ja kohtalokas kerta lopulta katkaisi sen. Onneksi sulake oli katkaissut siitä virran todennäköisesti jo ensimmäisen ylityksen jälkeen. Huh huh… Enpä taida ajella enää ruohonleikkurilla sähköjohtojen (tai muidenkaan johtojen) ylitse.

                      Kesäkuun ensimmäisen päivän myötä kuvan alta jatkuu viisiosaisen kesänovellin päätösosa. Saatan ilahduttaa teitä kesän kuluessa myös toisella jatkokertomuksella. Ensi kerralla pystyn luultavasti jo kertomaan sunnuntai-iltana aloittamani kotitekoisen hammastahnan vaikutuksista. Siihen asti, lukemisiin!

Alkukesän raikas vihreä ja kuulas sininen 👌

Paras kesä ikinä (5/5)

Saken kuplavolkkari kaarsi hotellin pysäköintipaikalle puoli tuntia ennen vuorokauden vaihtumista. Atro lupautui saattamaan Millan naisten siipeen. He kävelivät hämärässä kesäyössä hiljalleen, käsi kädessä ja pysähtyivät lopulta terassille. Atro otti Millan kasvot käsiensä väliin ja katsoi tätä lämpimästi. Hän oli juuri aikeissa suudella Millaa, kun tämä näki Atron olkapään yli vaalean olennon yläkerran ikkunassa. Samassa olento ilmestyi siiven päädystä pihalle ja lähti etenemään nopeasti kohti rannassa näkyvää, vanhaa rantasaunaa.

- Mikä tuo on? Milla henkäisi ja osoitti kohti rantasaunaa, jonka taakse olento katosi.

- Aave, Atro totesi hiljaa.

- Oletko varma? Voihan joku olla menossa saunalle uimaan.

- Noin vauhdikkaasti? Seurataan sitä.

                      Milla ei ehtinyt vastata, kun Atro vetäisi hänet kädestä mukaansa. He juoksivat hiljaa pitkin laatoitettua polkua rantaan ja hiipivät hiljaa kauempana uimarannasta sijaitsevan rantasaunan seinän viereen. Hetken aikaa tasattuaan hengitystään he kiersivät saunan eteen, mutteivät nähneet ketään. Atro tarttui saunan oven puiseen kahvaan ja katsoi kalpeaa ja jännittynyttä Millaa, ennen kuin avasi saunan oven. Ovi parahti, mutta avautui vastustelustaan huolimatta. He kurkistivat saunan eteiseen, jonka hämärässä penkillä istui vaaleaan asuun pukeutunut, huivipäinen, vanha nainen.

- Sulkekaa ovi, ettei sauna jäähdy, nainen pyysi.

- Anteeksi, Atro tuumi ja oli sulkemaisillaan oven, kun nainen nousi seisomaan aivan kuin tällä olisi ollut heille asiaa.

- Kesäyö on kaunis, mutta petollinen. Menkää nukkumaan. Minä huolehdin, ettei sauna pääse jäähtymään.

                      Milla ja Atro toivottivat naiselle hyvää yötä, sulkivat oven ja kävelivät takaisin hotellille. Heistä kumpikaan ei sanonut sanaakaan, etteivät he olisi särkeneet kesäyön mystistä tunnelmaa.

Viimeinen viikko kului nopeasti työn merkeissä. Milla vietti vähäiset vapaahetkensä Atron kanssa silloin, kun se sattui heille samaan aikaan. Seuraava päivä olisi heidän viimeinen työpäivänsä, jonka päätyttyä he olivat sopineet viettävänsä viikonlopun yhdessä ja pohtivansa mahdollista yhteistä lomaviikkoa.

                      Milla heräsi perjantaina yllättävän virkeänä ja oli aamupalalla tavallista aikaisemmin. Hotellin talkooväen esimies istuutui hänen seurakseen. Soile oli rento ja pidetty henkilö talkoolaisten keskuudessa.

- Oletko nauttinut työviikoistasi? hän kysyi Millalta hymyillen.

- Kyllä. Tulen jälleen ensi kesänä, jos ei tapahdu mitään ihmeellistä, Milla lupasi.

- Mukava kuulla. Kokeneet talkoolaiset ovat meille kullanarvoisia.

- Asuuko täällä hotellin entistä henkilökuntaa? Milla tiedusteli muistettuaan vaalea-asuisen vanhan naisen rantasaunalla.

- Ei. Tämä on ollut museovirastolla lähes neljäkymmentä vuotta. Talonmies ja hänen vaimonsa asuivat täällä viimeiseksi, mutta hekin muuttivat lähemmäksi palveluja parikymmentä vuotta sitten. Huoltofirma huolehtii hotellin rakennuksista. Täällä ei asu vakituisesti ketään, eikä museoviraston vakiohenkilökunnan joukossa ole ketään kovin vanhaa. Minä taidan olla vanhin enkä koe itseäni vielä vanhukseksi, Soile selitti ja naurahti lopuksi.

- Entä hotellin lähellä? Joku, joka käyttäisi rantasaunaa?

- Rantasauna ei ole ollut käytössä kymmeniin vuosiin. Paikkakuntalaiset eivät edes mene rantasaunalle Hildan takia.

- Hildan?

- Hilda eli Kartanossa sata vuotta sitten. Hän oli täällä karjakkona sekä palvelusväen lapsenpäästäjänä ja parantajana. Kerrotaan, että hänet saattaa nähdä nykyäänkin kulkevan hotellin alueella ja rantasaunalla… Oletko ehkä nähnyt Hildan?

- Luultavasti, Milla myönsi ja kertoi Soilelle kohtaamisesta rantasaunalla ensimmäisen viikon jälkeen.

- Se on siis totta, Soile naurahti ja katsahti sitten kelloa. – Minun täytyy nyt mennä. Nähdään iltapäivällä.

                      Milla nousi myös pöydästä eikä voinut olla ihmettelemättä Atron poissaoloa. Hän ei tavannut tätä koko päivänä, eikä tämä tullut edes talkoolaisten läksiäiskahville. Ehkä Atro oli livahtanut salaa tiehensä, ettei hänen tarvinnut lunastaa lupaustaan yhteisestä viikonlopusta. Pettymys valui Millan vatsaan raskaaksi möykyksi. Hänessä oli varmasti jotakin vikaa, sillä Atro oli jo toinen mies, joka jätti hänet syytä selittämättä.

Rantakallio tuntui yhä lämpimältä istua, vaikka oli jo elokuu ja kesä alkoi kääntyä kohti syksyä. Milla katseli haikeana alapuolellaan näkyvää uimarantaa, missä hän oli tavannut Atron ensimmäisen kerran. Hän nousi ylös, vaelsi alas rannalle ja istahti lämpimälle hiekalle. Vielä kerran hän antoi ajatustensa vaeltaa kesän kahteen ikimuistoiseen viikkoon, ennen kuin kääntäisi sen sivun elämästään piiloon. Pala kurkussa hän katseli ulapalle ja kuuli ympärillään rannalla liikkuvien askeleet ja äänet. Kesää oli vielä hetki jäljellä, vaikka hänen kesänsä oli päättynyt talkooviikkoihin…

                      Joku istahti hänen viereensä hiekalle. Milla aikoi nousta ylös poistuakseen rannalta, kun hän tunsi kesänlämpimän käden käsivarrellaan. Hän katsoi sivulleen ja hätkähti. Hän sulki silmänsä, mutta näky ei kadonnut.

- Menikö sulla roska silmään? Atro kysyi ja katsoi häntä huolestuneena.

- Mitä sä teet täällä? Milla sai kysyttyä lopulta.

- Toin sulle tämän lehden. Se toimittaja hukkasi sun osoitteen ja pyysi, että mä antaisin tämän sulle. Ole hyvä, se on sun kappale.

                      Milla avasi Lehmussalmen Sanomat ja löysi keskiaukeamalta jutun vanhan hotellin talkoolaisista nauttimassa kahvila Bellen tarjoiluista. He molemmat hymyilivät kuvassa aurinkoisesti. Milla antoi katseensa viivähtää hetken kuvan herättämässä muistossa, muuta sulki sitten lehden.

- Miksi sä et soittanut? Milla kysyi lopulta.

- Mun puhelin hajosi.

- Kehno selitys.

- Niin on, mutta se on totta, Atro myönsi. – Sakkekaan ei tiennyt sun numeroa, eikä meistä kumpikaan muistanut sun sukunimeä. Hieman surkuhupaisaa, mutta mä päätin etsiä sua täältä ennen perusteellisempaa salapoliisityötä.

- Miksi sä katosit?

- Jaksatko kuunnella, jos kerron? Atro kysyi vakavana.

- Jaksan, Milla vastasi hiljaa ja katsoi Atroa, joka pyyhkäisi tuulen heittämän hiussuortuvan hänen poskeltaan.

                      Aurinko tuntui lämmittävän vielä, ja Milla päätti uskoa kaiken, mitä Atro kertoisi, kunhan vain mies ei vain katoaisi vielä hänen viereltään rantahiekalta.

                      Atron äkilliseen katoamiseen paljastui surullinen syy. Hänen isänsä oli saanut äkillisen sairaskohtauksen, johon tämä oli menehtynyt viikkoa myöhemmin. Tapahtumien myötä Atro oli päättänyt vakiintua ja osallistua isänsä johtaman yrityksen toimintaan. Oli aika aikuistua ja alkaa ottaa vastuuta.

- Haluatko sä olla osa mun uutta ja vastuullista elämää? Atro kysyi totisena ja kietoi kätensä Millan olkapäiden ympärille.

- Haluan, Milla sanoi hiljaa ja sai vastauksestaan herkän ja lämpimän suukon.

- Mutta ennen sitä me käydään uimassa, Atro ilmoitti hymyillen ja veti Millan ylös hiekalta.

- Ei mulla ole uimapukua.

- Ei mullakaan, mutta mennään tuonne kallion taakse.

                      He juoksivat kallion kielekkeen suojaan, eikä Milla muistanut, milloin aurinko oli paistanut näin lämpimästi – oli paras kesä ikinä.