Sanaleikkiä ja monenlaisia vanhuksia...

Kuuntelin viikonlopun säätiedotusta ja meteorologi varoitteli kuuroista eri puolella Suomea. Mieleeni tuli väistämättä, että miksi niitä kuuroja täytyy niin kovasti varoa – eiväthän ne ole muita ihmisiä kummempia. Miksei säätiedotuksessa varoitella sokeista tai mykistä ihmisistä. Takerrun epäolennaisuuksiin – tiedän sen sanomattakin. Se on vikani ja äitini sanookin minulle joskus (tai itse asiassa aika usein), että takerrun sanoihin niin kuin ”paska rattaisiin”.

Tämän vuoksi en pysty kuuntelemaan Leevi & the Leevingsin kappaletta Elämää, josta pidin aikaisemmin. Siinä lauletaan kertosäkeessä: ”Elämää, elämää, elämää, elämää on tämäkin,…”. Minulle tulee aina mieleen kappaleen kuullessani, että savolainen mies haikailee rakkaansa (tai jonkun muun) perään: ” Elä mää, elä mää, elä mää, elä mää on tämäkin,…”. Ja vaikka kuinka yritän olla ajattelematta asiaa, en voi sille mitään. Pidän kyseisen yhtyeen kappaleista, sillä melodiat ovat mieleen jääviä ja sanoitukset elämänmakuisia. Tuo yksi kappale on kuitenkin pilalla minun mielessäni.

Sain tehtyä viikonloppuna jo monta vuotta tekemättömien töiden listalla olleen asian. Vaihdoin (tai vaihdoimme) kolmeen isohkoon, olohuoneessa olevaan viherkasviin mullat. Tarkemmin sanottuna lisäsin ruukkuihin multaa poistettuani ensin juuria sen verran, että ruukkuun mahtui myös multaa. Ruukut olivat täynnä kasvien juuria eikä mullasta ollut tietoakaan. Se oli kuitenkin odotettavissa, sillä arviolta kuuden vuoden mullanvaihtoväli on lievästi sanottuna pitkähkö. Tarkistettuani kalenterista, että sunnuntaina oli vielä uusi kuu (tänään se on jo täysi), värväsin ahkeramman puoliskoni kaveriksi irrottamaan juuripaakut ruukuista – tai oikeammin ruukut juuripaakuista. Näin viherkasvit saivat uudet mullat ja pääsevät jälleen kasvattamaan juuria :)

Yksi edellä mainituista viherkasveista on 28-vuotias, siemenestä kasvattamani appelsiinipuu. Sen siirtäminen on haasteellista jo pelkästään sen koon vuoksi. Lisäksi se kasvattaa usean sentin mittaiset piikit ja poikkeuksetta jokin niistä onnistuu pistämään ruukun kantajaa. Niin nytkin. Kantaessamme kasvia ruukkuineen terassille piikki painui päänahkaani. Miellyttävä tunne – varsinkin, kun painavaa ruukkua ei voi laskea äkkiä käsistään. Siitä kuitenkin selvittiin – yksi ylimääräinen reikä päänahkassa ei tunnu missään. Vanhus sai perillisen, sillä appelsiinipuun juurella kasvoi taimi, joka on saanut alkunsa mieheni multaa tökkimistä appelsiinin siemenistä. Niinpä siirsin taimen omaan ruukkuunsa. Jos vanhus sattuu joskus katkaisemaan yhteiselomme, on perillinen ainakin kasvamassa. Nämä siemenestä kasvatetut ovat kuitenkin epävarmoja tapauksia, sillä tämäkin vanhus oli ainoa lukemattomista opiskeluaikoinani kasvattamasta taimista, joka päätti jatkaa kasvuaan taimiaikojen jälkeen.

Se onkin ollut sitkeä. Useita kertoja se on tiputtanut lehtensä juuri ollessaan vehreimmillään – milloin mistäkin syystä. Viimeisin tapaus taitaa olla lähes kuuden vuoden takaa, kun se vietti ulkoterassilla viikon verran nauttien ulkoilmasta. Tuotuamme sen sisälle huomasimme pienellä viiveellä sen olevan täynnä kirvoja. Olimme juuri lähdössä viikon lomamatkalle ja olimme tyytyväisiä huomatessamme tilanteen ennen matkaa. Myrkytin kirvat ja laitoin kasvin huppuun yön yli, jotta hyönteismyrkky vaikuttaisi. Poistettuani hupun kirvat olivat kuolleet – mikä helpotus! Kannoimme kasvin takaisin paikalleen ja lähdimme matkalle.

Palattuamme matkalta tyrmistyksemme oli suuri, kun appelsiinipuu oli tiputtanut kaikki lehtensä – jäljellä oli vain runko paljaine oksineen. Surtuani ennen matkaa vehreänä ollutta puuta hetken otin oksasakset ja leikkasin osan oksista ja toivoin puun toipuvan talven aikana romahduksestaan. Niin kävikin, sillä seuraavana keväänä appelsiinipuu alkoi työntää uusia versoja ja lehtiä ja kesän korvalla se oli jälleen vehreässä kunnossa.

Appelsiinipuumme ei kuki tai tee hedelmiä, mutta siitä on tullut kuin perheenjäsen. Sen paikka on olohuoneessa – valoisalla paikalla, ikkunan ääressä. Olohuoneessa nukkuu myös toinen vanhus – kuudettatoista vuottaan elävä koiramme. Olohuoneemme on vajaa, jos toinen näistä vanhuksista puuttuu. Toivon siis molemmille mahdollisimman pitkää ikää :)

PS. Unohdin tehdä vastan juhannussaunaan uuden kuun aikaan. Täyden kuun jälkeen tehdyt vastat varisevat – koettu on. Teen vastan siitä huolimatta – ja siivoan lehdet.

Koivun lehdet voi tosin hauduttaa kuumassa vedessä nokkosten (mieluummin tummille hiuksille) ja voikukan lehtien kanssa sekä huuhdella sitten tällä ravitsevalla (ja jäähtyneellä) vedellä hiukset viimeiseksi.

Jos olet luonnonvesien äärellä, voit myös kokeilla luonnonshampoona kananmunan keltuaista. Se vaahdotetaan kosteisiin hiuksiin veden avulla ja annetaan vaikuttaa 5-10 minuuttia, minkä jälkeen hiukset huuhdellaan. Älä kuitenkaan huuhtele lämpimällä tai kuumalla vedellä, jos et halua munakokkelia hiuksiisi ;)

Juhannuksen taikaa :)

Vielä yksi vanhus. Miltei neljännesvuosisadan elänyt omenapuu kuoli
talvella. Teimme siitä amppeli- ja lyhtytelineen :)