Syyskuinen aamu...

Syyskuinen aamu on jälleen kerran yllättävän lämmin kävellessäni koiran kanssa tuttua kylätietä. Tien vierustaa koristaa keltaisten koivunlehtien muodostama reunus ja hento tuulenpuuska tuo niitä lisää. Koivut sekä muut lehtipuut ovat vielä kovin vihreitä ja lehteviä – vain pieni osa lehdistä on varissut maahan. Huomaan toivovani värikästä ruskaa, jonka jälkeen maisema sitten harmaantuu odottamaan talvea kuuran kuorruttamine puineen. Linnut ääntelevät toisilleen pyrähdellessään puusta toiseen. Lämpimästä säästä huolimatta luonnon valmistautuminen tulevaan talveen on täydessä käynnissä – on ollut jo useita viikkoja.

Mietin kävellessäni aamuauringon säteiden haaleassa lämmössä, että käveleminen näin hienossa säässä rauhallisella kylätiellä on etuoikeus, josta kaikki eivät saa nauttia – ja, vaikka saisivat, eivät välttämättä nauttisi. Olen viime vuosien aikana usein pohtinut, että miksi emme osaa elää hetkessä ja nauttia siitä, silloin kun se on vielä tässä. On turhaa märehtiä mennyttä tai murehtia tulevaa. Aika on itse asiassa illuusio – mennyttä emme voi muuttaa ja tulevaa emme tiedä. Tämä hetki on se, jossa elämme, ja sekin on hetken päästä mennyt.

Tähän pohdintaan minut on johtanut tyttäreni, joka on mestari huolehtimisessa – olemattomien, vielä tapahtumattomien, tai jo menneiden asioiden. Olemme käyneet aiheesta lukemattomia keskusteluja ja tulemme varmasti niitä vielä käymään. Hän on keskustelujemme jälkeen samaa mieltä siitä, että jossittelu on turhaa, kunnes jälleen ilmaantuu jokin uusi huolestuttava muuttuja, usein jo seuraavana päivänä – ja keskustelukierros alkaa jälleen alusta.

Hiekkatie rapisee ohitseni ajavan koululaisen pyörän renkaan alla. Huomaan muistelevani tietyllä haikeudella kaikkia niitä syksyjä, jolloin itse kuljin koululaisena ja opiskelijana kouluun ja luennoille tietämättömänä tulevasta. Kaikki oli vielä edessä – koko nuori elämä. Syksy on usein juuri se vuodenaika, jolloin mietitään mennyttä ja tulevaa sekä tehdään eräänlaista tilinpäätöstä koetun ja odotettavissa olevan välillä. Kesä on mennyt ja valmistautuminen tulevaan talveen on aloitettava.

Pidän syksystä, sillä syksyyn liittyy paljon uuden alkamista ja kokemista – koulu, opiskelu, harrastukset – mutta myös jonkinlaista levollisuutta. Kesän jälkeen etsitään villapaita ja -sukat talvivarastosta ja vetäydytään sohvan nurkkaan syyssateiden ropistessa ikkunapeltiin. (Itse pidän tosin villasukkia ympäri vuoden, sillä ne ovat kätevät sekä pihaläppösissä että kumisaappaissa ja tarvittaessa myös maihareissa.) Kynttilälyhdyt otetaan esiin, teenkulutus kasvaa ja kirjahyllystä etsitään sinne unohtuneet sitku-kirjat. Luonto lepää syksystä kevääseen – meidänkin pitäisi. Tehdään se, mitä on pakko, relataan ja täytetään mahdollisesti kesän aikana kertynyt univaje. Tämänpäiväisen hesarin mukaan jatkuva univaje tyhmistyttää ihmisen. Niinpä – nukutaan sananmukaisesti itsemme fiksuiksi :)

Kylätie on hiljainen...