Taiteilijoita ja muhkupipoja :)

Tyttäremme on taiteilija – hajamielisyys vahvistaa sen. Kun puhun hänelle, en voi olla koskaan varma, että hän todella kuuntelee, mitä sanon. Se, että hän katsoo minua kiinnostuneena ja myöntelee, ei välttämättä merkitse, että keskustelemme – käytännössä minä puhun ja hän on kuuntelevinaan. Kysyessäni jonkin ajan päästä, että muistaako hän mistä puhuimme äsken, jo hänen ilmeensä kertoo, että olen jutellut itsekseni. Tässä tapauksessa vastuu ei siirtynyt kuulijalle.

Kuluneella viikolla hänen tullessaan aamupalalle huomasin, että hän oli onnistunut napittamaan paitapuseronsa nurin päin huomaamatta sitä itse, mikä vaatii jo taitoa. Jokunen aamu sitten hän ei löytänyt lompakkoaan, vaikka se oli hänen silmiensä edessä.

Mietinkin, että onko onnellisempaa seikkailla omissa ajatuksissaan vai olla täysin läsnä tässä hullussa maailmassa, jonka hulluus kärjistyy pahimmillaan ilmastonlämpenemiseen ja kansainvälisiin kriiseihin.

Poikani totesi joitakin päiviä sitten, että koiramme on sielultaan taiteilija. Perusteluna siihen hän totesi sen olevan taiteilijoiden tavoin herkkä. Sitä se onkin. Se säikkyy, jos joku kävelee kymmenen sentin päästä sen makuusijaa. (Joskus se ei herää, vaikka tanssisit ripaskaa sen vieressä.) Se säikkyy, jos joku korottaa ääntään tavallisesta puhekorkeudesta, ja luikkii piiloon. (Toisinaan se ei ole kuule tai ole kuulevinaan, kun sitä kutsutaan kovallakin äänellä.) Se herää sikeästäkin unesta, jos joku käsittelee keittiössä lihaa. Se komentaa meitä haukkuen, jos sen kuppiin laitetaan liian kuumaa ruokaa. Se tulee hakemaan sinua, jos sanot sanan ’lenkille’, vaikka sanoisit sanan vain muun puheen seassa jollekin toiselle. Lisäksi se on alkanut puskea jalkoja kuin kissa. Välillä minusta tosin tuntuu, että se on melkein kuuro ja vähän sokea – onhan se jo liki 16-vuotias. Ehkä tällaista koiraa voisi pitää taiteilijasieluna – tai vain vanhana. Ehkä vanhana taiteilijasieluna :D

Neuloin kuluneena viikonloppuna pari ”muhkupipoa” – toisen tyttärelleni ja toisen itselleni. Ne ovat käsityölehtien mukaan nyt muotia – tervetuloa 1970-luvulle. Muistan omistaneeni tuolloin muhkean, keltaisen pipon, joka ei ole enää tallessa (onneksi). Jostain syystä olen usein tyytymätön tekemiini pipoihin. Tuntuu, että ne istuvat aina paremmin jonkun toisen päähän kuin omaani. Parin vuoden takainen, kohopylväillä virkkaamani pipo on saanut uuden elämän pannumyssynä – siihen se on tiiviin rakenteensa vuoksi sopiva. Saa nähdä, kauanko jaksan pitää kuvassa olevaa vaalean harmaata muhkua. Ensin täytyy kuitenkin tulla vähän pakkasta, etten tukehdu muhkuni alle :D

Kuvassa olevan muhkupipon ohje alla lyhykäisyydessään:

Pipo on neulottu nro 10 puikoilla ja neuleena on puolipatentti (1. krs: 1o, lk (= langankierto) + 1n neulomatta, 2. krs: 1o, 1n (= joustin)). Päänympärys on noin 57 cm, silmukoita 52 ja lankana Novitan Folk (80% akryyliä, 20% villaa), jota tarvitaan noin 150 g.

Neulotaan kaksi ensimmäistä kerrosta joustinta (1o, 1n), minkä jälkeen jatketaan puolipatenttia noin 17-18 cm, minkä jälkeen aloitetaan kavennukset (joustinkerroksen jälkeen): koko ajan kaksi yhteen siten, että oikea silmukkaa jää päällimmäiseksi (= 26 s). Sitten neulotaan kolme krs sileää oikeaa, minkä jälkeen kavennetaan joka toinen 2o yhteen. Jäljelle jää noin 20 silmukkaa, joiden läpi vedetään lanka, joka katkaistaan ja päätellään nurjalle.

Ohjeen silmukkamäärät ja mitat ovat annettu käsialani ja pääkokoni perusteella. Suosittelen mittaamaan pipoa tekemisen aikana omaan tai kaverin päähän sekä kokeilemaan silmukkamäärää etukäteen. Langaksi sopii mikä tahansa paksu lanka tai vähän ohuempikin kaksinkertaisena.

Pakkasia odotellessa :)

Muhku ja pannumyssy :)