Arvaamattomia ajatuksia

Huomaan toteuttavani elinikäisen oppimisen periaatetta. Kuin varkain olin ilmoittautunut avoimen korkeakoulun kirjoittamisen opintoihin – jälleen kerran elämääni lyövät tahtia erilaisten kurssien deadlinet elikkäs tehtävien palauttamisten määräpäivät. Hohhoijaa! Viimeisimpien opintojen päätyttyä ajattelin, että jo riittää elämän aikatauluttaminen opintojen mukaan – tervetuloa normaali elämä. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Kuin huomaamatta olin maksanut ensimmäisen erän opintomaksusta ja ensimmäisen tehtävän palauttamisen määräpäivä alkaa olla käsillä. Se siitä vapaudesta – en nähtävästi osaa olla opiskelematta. Huomasin jälleen menneellä viikolla ollessani tyttäreni kanssa iltalenkillä, miten konkreettinen autistisen ihmisen ajatuksenjuoksu onkaan. Hänellä on yleensä tapana kehittää ongelmia mitä ihmeellisimmistä asioista, ja olen neuvonut, ettei hänen tarvitse murehtia niin paljon ja takertua kaikkiin asioihin, sekä kehottanut nauttimaan tästä hetkestä. Luulin hänen ottaneen neuv

Nuorimmaisemme lähti eilen toiselta viikonloppulomaltaan takaisin Suomen valtion palvelukseen – armeijan harmaat kutsuivat eikä sitä kutsua voi vastustaa. Tammikuun alussa uusien alokkaiden astuessa palvelukseen erään kaupparyhmittymän marketit mainostivat televisiossa eräjäätelöitä (vai oliko se erä jäätelöitä?) euron kappale. Ajattelin tuolloin, että kyseinen tuote lienee liian kylmä varusmiehelle talviseen leiritoimintaan – ehkä sitten kesällä ;) Mietin aamupuuroa syödessäni ajan kulumista. Vasta vähän aikaa sitten talo oli päivittäin täynnä elämää – puhetta, naurua, itkua, nahistelua, kiistelyä, riitelyä, askeleita. Nykyään niitä kuuluu harvakseltaan keskittyen lähinnä viikonloppuihin, vaikkei välttämättä jokaiseen. Iltaisin niistä huolen pitää lähinnä vielä kotona asuva tytär sekä televisio silloin, kun se on auki. Puurolautasen tyhjentymisen myötä huomasin pohtivani ihmiselämää. Mikä merkitys pienellä maapallolla asukkaineen  on , jos asiaa tarkastellaan maailmankaikkeud

Varasin jälleen kerran itsepalvelukirpputorilta pöydän. Vaatehuoneesta löytyy jatkuvasti käyttämättömiä vaatteita, vaikka käyn sen läpi keväisin ja syksyisin – niin nytkin, tosin aikaisempaa vähemmän. Sormeni syyhyävät suurpiirteisemmän puoliskoni vaatehyllyille, mutta periaatteen vuoksi en koske niihin, sillä kukin siivotkoon vaatehyllynsä itse. Sitä nyt sitten odottelen. Sen sijaan suuntasin alakerran kirjahyllyille sekä cd-hyllyihin kertyneiden levyjen pariin. Luovun kirjoistani harvoin, mutta vuosien myötä hyllyyn kerätyt toisiaan muistuttavat harrastekirjat (tosin harvat ja valikoidut) pääsivät kirpputorille matkaavaan laatikkoon. Cd-levyjen suhteen olin löysäkätisempi – harvoin ja tuskin koskaan kuunnelluista hennoin luopua suuremmitta tunnontuskitta. Kirjoja läpikäydessäni löysin kaksi kirjaa, joihin Mark Levengood ja Unni Lindell olivat keränneet lasten suusta kuultuja lausahduksia, kuten ’Vanhat tädit eivät muni’ ja ’Krokotiilit eivät puhu suomea’ , jotka ovat myös

Alkanut vuosi on meille juhlavuosi itsenäisen Suomen täyttäessä sata vuotta. Miksemme voisi juhlia myös sitä, että monella mittarilla mitattuina yllämme maailman kärkeen. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on onnistunut, jos sekä kotimaan että ulkomaailman uutisiin on uskomista – ja miksi ei olisi. Tuntuu hyvältä, että Suomi on rankattu kärkijoukkoon korruption vastustamisessa, koulutuksessa, tasa-arvossa sekä kansalaistyytyväisyydessä – joitakin asioita mainitakseni. Iloisesti maksan veroja, jos ja kun sillä saadaan hyvää aikaan. Sen vuoksi ihmettelen erityisesti sitä, miksi istuva hallitus karsii niin innokkaasti koulutuksesta ja tutkimuksesta – niistä asioista, joilla mahdollistetaan tulevien sukupolvien tietotaito sekä luodaan uusia innovaatioita tulevaisuutta varten ja pidetään piskuinen Suomi tasa-arvoisena ja sivistyneenä sekä toisista välittävänä kansakuntana. En myöskään ymmärrä, miksi päättäjät kurittavat niitä, jotka ovat heikoimmassa asemassa (esimerkiksi lapset, vanh