Muistoja koirastamme... sekä kynttilälyhty ystävänpäiväksi

Kuluneena viikonloppuna herättyäni sekä tehtyäni aamutoimet suuntasin eteiseen vetämään lämpöhaalaria päälleni, kuten niin monena aamuna aikaisemminkin. Puettuani haalarin päälle muistin, ettei minulla ollutkaan enää lenkkikaveria aamulenkille – koiramme muutti taivaallisille lenkkipoluille pari päivää aikaisemmin. Hetken mietittyäni laitoin kuitenkin pipon päähän ja kengät jalkaan sekä suuntasin tavanomaiselle reitille jättäen toiset vielä nukkumaan.

Koiramme ehti elää yli kuusitoista vuotta, joista reilu viisitoista oli yhteistä taivalta. Se on niin pitkä taival ihmiselämässäkin, että menee jonkin aikaa ennen kuin oppii jälleen elämään ilman koiraa – sitä ihmisen parasta ystävää. Naapurimme tuumi saatuaan tietää koiramme kuolemasta, että ei muuta kuin uutta katselemaan. Ei se kuitenkaan ihan niin mene – ei ainakaan tässä perheessä. Jokainen meistä ikävöi ja suree menetettyä kaveria tavallaan, kunnes muistot tasaavat pahimman ikävän. Edellisen koiran jälkeen elimme yli vuoden koiratta, kunnes tämä eloisa kaveri tuli perheeseemme – yllätyksenä ja pyytämättä ;)

Koirassamme oli metsästyskoiran vikaa eikä se pysynyt irrallaan pihapiirissä edellisen koiramme tapaan. Aloittaessamme yhteistä elämäämme kokeilimme kuitenkin puolisen vuotta, josko se onnistuisi. Eihän se onnistunut – metsästyskoiralla on metsästyskoiran vaistot. Koirallamme oli yleensä tapana kiertää talo pari kolme kertaa railakkaasti haukkuen ikään kuin ilmoittaen meille, että se on lähdössä, välittämättä maanitteluistamme, kunnes viimeisen kierroksen lopuksi se sinkosi itsensä omille teilleen. Palattuaan kotiin se haisi lähes poikkeuksetta pahalle ja edessä oli täydellinen turkin pesu. Se onnistui mestarillisesti löytämään joko avonaisen AIV-rehuauman tai muita jätöksiä, joissa se sitten antaumuksella peppuroi. Luovutimme lopulta ja viritimme koirallemme pitkähkön juoksunarun, missä se sai haistella ja haukkua oravia ja ohikulkijoita silloin, kun kukaan ei ehtinyt sen kanssa lenkille. Moni orava pääsikin hengestään eksyttyään sen tielle. Olisin todennäköisesti saanut tehtyä niiden nahkoista jonkinlaisen oravaturkin, jos joku vain olisi ne nylkenyt.

Koiramme oli kuitenkin enimmäkseen sisäkoira ja vanhemmiten se viihtyi yhä vähemmän omalla alueellaan ulkona. Lenkkeilyyn se oli kuitenkin aina valmis ja teki kanssamme pitkiäkin lenkkejä miltei loppuun asti. Kotiin tulijat se kävi yleensä tervehtimässä haukahtaen ja häntä heiluen ja kun sitä kyyristyi rapsuttamaan, sillä oli usein tapana nostaa etutassunsa rapsuttajan olkapäille. Kyseinen tapa vaihtui kuitenkin sen viimeisinä vuosina kissamaiseen puskemiseen. Se tuli yleensä puskemaan jalkaani, kun se halusi rapsutuksia, minkä jälkeen se meni sitten tyytyväisenä olohuoneen pöydän alle nukkumaan – omalle paikalleen. Sinne katseeni nytkin harhautuu kuin huomaamatta, kunnes muistan, ettei siellä ole enää rakasta harmaaturkkista nukkujaa. Lainaan vielä tyttäreni sanoja: ”Lepää rauhass meijän koira.”

Katseeni osui menneenä viikonloppuna vessan kaapin hyllylle, missä oli kokoelma vanhoja kynsilakkapulloja. Keräsin ne sekä keittiön hyllystä muutaman lasipurkin (juomalasikin käy) ja suuntasin kulkuni kodinhoitohuoneeseen. Kynsilakat soveltuivat mainiosti lasipurkkien pinnan koristeluun – purkit saivat pintaansa erilaisia sydämiä joko vapaalla kädellä tai sisäpuolelle teipatun, paperille piirretyn mallin mukaan maalattuina. Pujotin lisäksi pari kolme kertaa purkin ympärysmitan pituiseen ohuehkoon rautalankaan lasihelmiä, jonka kiedoin kynsilakan kuivuttua purkin kierteiden ympärille koristeeksi. Lopuksi laitoin purkin pohjalle pienen kerroksen suolaa (sokerikin käy) sekä tuikkukynttilän – lyhty oli valmis. Suolan sekaan voi halutessaan sekoittaa hieman hilettä, jos haluaa säihkettä elämään :)

Herttaista Ystävänpäivää :)

Kynsilakalla maalatut ystävänpäivälyhdyt
- tuikuitta ja tuikuilla.