Sotilasvalaa kuuntelemassa

Olimme menneenä viikonloppuna seuraamassa nuorimmaisemme sotilasvalaa. Edellisestä kerrasta oli kulunut puolitoista vuotta, jolloin sää oli kuuma, miltei helteinen – aurinko porotti ja janotti. Nyt sää oli kostean kolea – lämpötila oli juuri ja juuri pakkasen puolella. Vaikka varustauduin lämpimästi, varpaita palelsi enkä taatusti ollut ainoa. Molemmat tilaisuudet olivat juhlavia – 2000 alokasta vannoi puolustavansa isänmaata tilanteessa kuin tilanteessa, yhdessä muiden kanssa. Yksilöllisyyden sijaan korostettiin yhdessä tekemistä ja yhteen hiileen puhaltamista – kaveria ei jätetä missään tilanteessa.

Ne nuoret miehet, jotka valitsevat varusmiespalveluksen sijaan siviilipalveluksen, antavat panoksensa suomalaisen yhteiskunnan hyväksi toisella, mutta aivan yhtä hyväksytyllä tavalla. Varusmiespalvelus ei sovi kaikille eikä puhuttele kaikkia samalla tavoin. Sen vuoksi on hyvä, että on olemassa mahdollisuus suorittaa se siviilipalveluksena. Näissä tilanteissa yksilön etu palvelee myös yhteiskuntaa. Mikään yhteisö tai kansakunta ei hyödy katkeroituneista, kyllästyneistä tai nöyryytetyistä yksilöistä – tässä asiassa valinnan vapaus palvelee kaikkia.

Tilaisuudessa esiin nostettujen yhteenkuuluvuuden ja yhteisöllisyyden soisi näkyvän enemmän myös arkielämässä. 100-vuotiaan, suomalaisen kansakunnan toivoisi puhaltavan nykyistä halukkaammin siihen yhteiseen hiileen – päättäjiä myöten. Täytyisi muistaa myös juhlapuheiden jälkeen, ettei kaveria jätetä – ei edes niitä heikoimpia.

Huomasin tilaisuudessa henkilökohtaisesti, miten vaikeaa tungoksessa on olla yhteisöllinen ja unohtaa oma etunsa. Sotilasvalaa ja -vakuutusta seuraamaan tulleet 7000 vierasta aiheuttivat väistämättä sen, että kahvia joutui jonottamaan useamman hetken. Saimme kuitenkin nauttia kahvista ja herkullisista laskiaispullista, puhumattakaan maukkaasta hernekeitosta. Vessajonojen (erityisesti naisten vessoihin) pituus ylitti sitten jo varovaisimmankin arvioni, minkä vuoksi hipsin itsekkään huomaamattomasti helpottamaan oloani kutsuvieraiden ruokailutilan vessaan, missä ei ollut jonoja. Lähtömme varuskunnan alueelta kesti autoon päästyämme noin tunnin. Tuhansien autojen purkaantuminen vei aikaa, mutta sujui hallitusti ja maltilla (jos ei huomioida allekirjoittaneen ajoittaista manailua). Yksilöllinen ärtymykseni ylitti siis ajoittain tungoksen yhteisöllisen hyväksymisen. Onneksi kuitenkin vain ajoittain – minulla on siis vielä toivoa :)

Talvisen aurinkoista helmikuun alkua kaikille :)

Sumuisen tammikuun lopun iltapäivän tunnelmia.