Lomamatkan jälkeen...

Reilun viikon poissaolo kotimaan kamaralta näkyi – puut olivat miltei täydessä lehdessä ja ensimmäinen nurmikon leikkuu oli edessä. Kesä oli alkanut. Laukkujen purkaminen, pyykinpesu ja arkirytmiin sopeutuminen odottivat. Pikkuinen koiranpentu oli kasvanut lomamatkamme aikana pennunpyöreydestään pitkäjalkaiseksi ja -kuonoiseksi. Olimmeko todellakin olleet vain viikon pois?

Solahtaminen arkeen kävi yllättävän kätevästi. Pyykkikone pyöri ja tyhjät matkalaukut vietiin alakerran varastoon odottamaan seuraavaa matkaa. Ruohonleikkuri pörisi viikonlopun molempina päivinä ja pennun kanssa pihaleikkien lisäksi tehdyt lenkit pitenivät muutamasta sadasta metristä reiluun kilometriin.

Kotimiehenä olleet huokaisivat helpotuksesta jättäessään taakseen tämän väliaikaisen virkansa. On aivan eri asia leikkiä pennun kanssa isäntäväen ollessa kotona kuin huolehtia eroahdistuksesta kärsivää, joka paikkaan ehtivää sähikäistä. Viikonlopuksi armeijasta lomalle päässyt kuopuksemme katsoi  odottaessaan kotiinpaluutamme televisiota seisaaltaan ”leikkiessään” pennun kanssa ”sähköjohtohippaa”. Hän sai kuitenkin jälleen lauantai-aamuna smoothia kahden viikon tauon jälkeen. Paluutamme seuranneen päivän pentu nukkui – oli raskasta vastata yksin koko talosta isäntäväen lomaillessa ;) Arki asettui jälleen uomiinsa ja kaikki huokaisivat helpotuksesta.

On hyvä käydä välillä kauempana, jotta osaa arvostaa tätä armasta kotimaata – home, sweet home. Matkallamme saimme ihailla Keski-Euroopan upeita maisemia – komeat linnat ja uljaat Alpit olivat maineensa veroisia. Yllätyksekseni huomasin saksan sanojen palautuvan lukioaikaisten opintojen jäljiltä mieleeni kuin varkain kuullessani puhuttua kieltä. Suunnittelin jo syksyllä etsiytyväni saksan kielen keskustelukurssille – ja viihtyväni siellä kauemmin kuin sen ensimmäisen kuukauden.

Maisemat olivat niin upeita, että kameran ja kännykän muisti täyttyivät kuvista. Matkan lopussa en enää tiennyt, olinko ottanut samankaltaisesta näkymästä kuvan jo aikaisemmin vai en. Annoin siis kameran laulaa enkä miettinyt, että kuvien lajitteluun menisi tällä kuvamäärällä tuhottomasti aikaa. Pyhästi päätin (ja lausuin sen myös harkitsemattomasti ääneen), että tämän matkan kuvista tehdään kuvakirja… Kukahan sen tekee? Sääliksi käy allekirjoittanutta ;)

Vaikka otin kuvia kuin pienessä sumussa, yksikään niistä ei eksynyt Instagramtililleni. Miksi? Jaa-a… En pitänyt yhtäkään niistä niin poikkeuksellisena, että olisin halunnut jakaa sen. Maisemakuvat olivat kuin postikortista, mutta mielestäni niistä puuttui se jokin. Erikoinen valo, jokin pieni yksityiskohta tai muu poikkeavuus – tuntui, että tällaisia kuvia oli otettu ja otettaisiin vastakin lukemattomia. Nämä maisemat eivät ihanuudestaan huolimatta olleet minun näkymiäni – olen pienten yksityiskohtien ja tavallisten asioiden ihminen, suomalaisten näkymien kuvaaja :) 

Linnojen ja vuorten lisäksi täytyy vielä mainita kylät ja kaupungit, joiden kauniit talot ja niiden seinämaalaukset mykistivät – huolellista, taitavaa ja vanhaa. Suomestakin löytyy vanhaa ja suojeltua rakennuskantaa, jota on ilo katsella. Harmillisen usein kuitenkin vanha mieluummin puretaan kuin kunnostetaan, vaikka se olisi hyväkuntoista. Ennen osattiin ja haluttiin rakentaa kaunista – jätettiin nähtävää jälkipolville. Nykyään kiire ja raha sanelevat valitettavan usein rakentamisen mallin ja tahdin. Pahimmillaan rakennukset puretaan kymmenen vuoden päästä homeisina ja mietitään, mikä meni pieleen. Puurakentaminen, riittävä aika suunnitteluun ja toteutukseen sekä valvonta ja vastuunkanto rakennusvaiheessa saattaisivat olla suomalaisen rakentamisen kulmakiviä tulevaisuudessa. Moni asunnon ostaja tai rakennuksen rakennuttaja saattaisi mielellään maksaa siitä, ettei asuntoa tai toimitilaa tarvitsisi jälkeenpäin toistuvasti korjata tai yllättyä sisäilmaongelmista.

Matkallamme ihmettelimme myös kaltevilla alppiniityillä laiduntavia lehmiä. Mahtoivatko niiden jalat olla eri paria, sillä rinteen kaltevuus ei näyttänyt haittaavan niitä ;)

Alppimaissa on nähtävästi vielä kannattavaa pitää karjaa, sillä bussin ikkunasta tarkasteltuna laiduntava karja oli suurimmillaan joitakin kymmeniä eläimiä eikä silmiimme osunut yhtään suurta tuotantorakennusta. Kesäaikaan suomalaisella maaseudulla ajellessa näkee vain harvoin lehmiä laitumella. Pienet karjatilat ovat kuolleet sukupuuttoon. Tehokkuus on se kirosana, joka sanelee suomalaisen työelämän kaikilla aloilla. Tuhoamme kansalaistemme työnilon sekä kulttuurimme jatkuvilla tehokkuusvaatimuksilla. Kaikkea ei voi mitata rahalla, mutta kuka painaisi jarrua. Kuka olisi riittävän merkittävä ja rohkea siihen?

Vihreää ja vehreää kesäkuun alkua :)

Neuschwansteinin linna - Prinsessa Ruususen linnan esikuva