Lapsuusmuistoja

Kiinnitin huomiota aamupalaa syödessäni naakkoihin, jotka tepastelivat pihanurmikolla. Mieleeni tulivat naapurimme kokemukset naakkojen aiheuttamasta harmista niiden tehtailtua pesänsä heidän savupiippuunsa. Ne todella osaavat tehdä sen nopeasti ja tukevasti – itse asiassa niin tukevasti, että sen irrottaminen piipusta vaatii nuohoojaa tai vähintään nuohoojan välineistöä, eikä niiltä mene pesäntekoon aikaa kuin pari tuntia. Pesä sijaitsee syvemmällä piipussa ja materiaalia siinä on kiitettävästi.

Niinpä minäkin suunnittelin jo hakevani varastosta ritsat, joilla voisin pelotella naakat tiehensä pihasta. Olen tosin kuullut, että ne ovat itsepäisiä ja ovelia häädettäviä. Onneksi laitoimme kevättalvella savupiipun päälle tukevan ritilän estääksemme niiden pesänteon piippuun. Nimenomaan tukevan ritilän, sillä kuulin, että taipuisan verkon ne taivuttavat tieltään ja pujahtavat verkon raosta piippuun. Ovelia nuo varislinnut :O

Ritsoista mieleeni tulivat lapsuusmuistot, kun kokeilimme veljeni kanssa, miten kauas saamme kivet lentämään ritsoilla. Kohteenamme oli tuolloin naapurin keinu, johon yritimme osua ja jossa juuri silloin naapurin pariskunta sattui nauttimaan kesäillasta. Kokeilun seurauksena äitimme tuhosi ritsat ja jouduimme nöyrtymään anteeksipyyntövierailulle naapuriin. Hyvä niin, sillä opimme tuosta, ettei naapureiden pihoja kivitetä ja että ilkeyksien (ajattelemattomienkin) katuminen ja anteeksipyyntö kannattavat. Onneksi naapurit selvisivät aiheuttamastamme kivisateesta vahingoitta ja vilpittömän anteeksipyyntömme lepyttäminä he kutsuivat meidät vierailulle toistekin – toisenlaisissa tunnelmissa tosin.

Lapsuudessani leikimme ja pelasimme usein naapurin samanikäisten veljesten kanssa. Liikuimme paljon lähimetsissä ja kesälomat olivat ihania, kun sai olla aamusta iltaan ulkona. Kadehdin veljeksistä vanhimman kolmea erityistä taitoa – nimittäin vislausta, kiven heittoa ja puuhun kiipeämistä. Kyseinen kaveri osasi vislata niin kuuluvasti, että se kantoi pitkiä matkoja ja kiven hän sai lentämään vaivattomasti monta kertaa kauemmaksi kuin me muut. Puuhun ”reisiminen” eli kiipeäminen oksattomaan puuhun ilman apuvälineitä ei onnistunut kaikilta – porukastamme osa osasi reisiä ja osa ei. Itse pääsin reisimällä ohuehkoon puuhun, mutta paksuun mäntyyn ei päässyt kukaan muu kuin tämä kyseinen kaveri. Olisin tuolloin antanut melkein mitä vaan, että olisin osannut edes yhden noista kolmesta asiasta vähintään yhtä hyvin kuin hän, mutta kaikkeahan ei voi saada. Minun täytyi tyytyä omaan taitotasooni – olin sentään melko hyvä heittämään kiviä ja kiipeilemään puissa. Vislaamaan en koskaan oppinut – minulta irtoaa nykyäänkin vain onneton vihellys ja sekin joskus kuuluvammin sisäänpäin.

Isäni osti minulle alaluokilla Sudenpentujen käsikirjan, joka minulla on vieläkin tallessa – teipattuna ja varustettuna lapsen käsialalla tehdyillä huomautuksilla. Se tarjosi alakouluikäiselle paljon mielenkiintoista tietoa ja ohjeita. Yksi ylitse muiden oli näkymätön kirjoitus, jota kokeilimme sadepäivinä ainakin syljellä, sitruunamehulla ja muistaakseni myös virtsalla. Näillä edellä mainituilla aineilla kirjoitetun tekstin olisi täytynyt muuttua näkyväksi lämmön vaikutuksesta, mutta muistelen, että läpimurto sillä alueella jäi saavuttamatta. Onneksi mummumme ja äitimme eivät tienneet, että silitimme silitysraudalla virtsalla kirjoitettuja tekstejä :D

Siihen aikaan salapoliisin ammatti taisi olla yksi toiveammateistani. Minusta ei kuitenkaan tullut salapoliisia, vaan kirjoittava taivaanrannanmaalari, jonka pensseleinä ovat kynä ja kamera. Unelmiaan ei kuitenkaan kannata unohtaa, sillä eihän sitä koskaan tiedä… Nimeni on Penger – Wellamo Penger ;D

Vanhat autiotalot ruokkivat salapoliisiksi haaveilevan lapsen
mielikuvitusta kiitettävästi - ja niitä oli joka kylällä jokunen.