Arvaamattomia ajatuksia

Ensilumi – odotettu ja pelätty sekä täällä Pohjolassa väistämätön talventulon merkkipylväs. Muistan, kuinka lapsena riemuitsimme ensimmäisistä taivaalta putoavista lumihiutaleista. Juoksimme ikkunasta toiseen katsomaan, miten se kerrostui vähitellen valkoiseksi kerrokseksi maahan. Silmät loistaen rakensimme suojalumesta, jota ensilumi usein oli, pienen lumiukon tai vähintään lumilyhdyn sekä teimme koskemattomaan lumeen karhunportin tai virittelimme keskinäisen lumisodan. Pannuhuone ja pattereiden päälliset täyttyivät sisälle palattuamme märistä lapasista, sillä rukkaset säästettiin hiihtämistä varten. Pakkasten tultua saimme vihdoin talvivarastosta päällemme talvivaatteet – toppatakit ja -housut sekä karvalakit (lue: turkishatut), jotka olivat joko oikeaa tai keinoturkista. Aloitettuani koulun sain häntälakin, jonka häntä oli peräisin ketulta (niin muistelen) – se oli hieno! Siitä muutaman vuoden jälkeen muotiin tulivat koivistolaishatut. Nykyään lasten, nuorten ja vähän vanhempie

Hiekkatie on hiljainen – kulkijoita ei näy minua ja koiraani lukuun ottamatta. Hetken päästä lentokoneen kohina rikkoo hiljaisuuden vaimentuakseen jälleen hiljaisuudeksi. Koira nostaa korvat pystyyn ja pörhentää niskakarvansa laskeakseen ne kohta ennalleen. Se vaistoaa jotakin, mitä itse en havaitse. Yöllä on ollut pakkasta ja heinät sekä maassa lepäävät puiden lehdet ovat saaneet kuuraa pintaansa. Talven läheisyys antaa ensi merkkejä itsestään. Puissa ja pensaissa riippuu vielä joitakin sitkeitä lehtiä, jotka kohtaavat maan pinnan viimeistään seuraavien sateiden saapuessa. Maassa lepäävien puiden lehtien värit ovat jo haalistuneet – keltaisen, oranssin ja punaisen eri sävyistä on jäljellä enää ruskean sävyjä. Nekin ovat kauniita pakkasen koristamassa kuurapitsireunuksessaan. Aamuaurinko paistaa pehmeän punakeltaisena metsän läpi matalalta, vain hieman horisontin yläpuolelta. Seurasimme kuluneella viikolla fiksumman puoliskoni kanssa iltalenkillä koiramme (yhä pentu) touhuja. Se k

Koiramme pettyi viime perjantaina raskaasti. Se odotti innokkaasti perjantai-iltapäivisin lomille tulevaa sotamiestä kotiin, mutta odotettu henkilö loisti poissaolollaan vielä illallakin. Pentu kierteli levottomasti ympäri taloa ja parkkeerasi välillä eteiseen tuijottaen hievahtamatta eteisen ovea. Jonkin ajan päästä se lähti jälleen liikkeelle ja kurkisteli ikkunoista ulos varmistaakseen, ettei sotamies vain oleskellut ulkona sen tietämättä. Iltaa kohti se rauhoittui, mutta jokainen ylimääräinen rapsahdus tai kolahdus aiheutti ryntäyksen eteiseen kovan haukkumisen kera. Lukemattomat kerrat jouduimme selittämään sille, ettei kukaan tullut taloon ja välillä näyttämään, ettei pihassa ollut ketään. Nukuin sen yön kehnosti herättyäni aina silloin tällöin tällaiseen haukkumisryntäykseen. Uneliaampi puoliskoni sen sijaan nukkui kuin pieni lapsi. Jälleennäkeminen sotamiehen kotiuduttua lauantaina oli sitäkin riemukkaampi. Pentu ei tiennyt, miten päin se olisi ollut eikä tervehtimisestä tah

Vesisade ropisee katolla ja napsuu ikkunapelleillä. Maisema olisi syksyisen harmaa, jos ruskan värittämät lehdet eivät toisi siihen väriä, mutta jatkuvat sateet lannistavat parhaimman väriloiston. Metsätien pientareet ovat keltaisina maahan sataneista koivunlehdistä. Pudonneet lehdet värjäävät pihat, polut ja nurmet hetkeksi keltaisen ja punaisen eri sävyihin ennen kuin niiden värit haalistuvat ja tummuvat maatuneen ruskeiksi. Niistä tulee kastematojen ja muiden hajottajien ravintoa ja lopulta multaa, josta puskee tulevina keväinä ylös raikkaan vihreitä kasvin alkuja. Se on luonnon kiertokulku – maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Lokakuu alkaa olla syvintä syksyä. Päivä on jo yötä lyhyempi – aamulla herätessä on pimeää ja huoneeseen joutuu sadepäivinä sytyttämään valot yhä useammin jo iltapäivällä. Kynttilöiden liekit luovat lempeää valoa illan pimeydessä ja sateinen ilta on mitä parhain ajankohta vetäytyä kuuman teemukin kanssa lempituoliin tai sohvan

Asioiden selvittämiseksi sanotaan, että nostetaan kissa pöydälle. Meillä nousi pöydälle kissan sijasta koira – ihan itse ja luvattomasti. Ajoin perjantaina kotiin tultuani auton talliin ja kävellessäni tallista kohti ulko-ovea huomasin miltei seitsenkuisen koiranpentumme kasvot keittiön ikkunassa. Menin ikkunan eteen ja katsoin sisälle varmistaakseni, että näin oikein. Se katseli minua ruokapöydältä vakaan rauhallisesti kuin sanoen: ”Tulithan sinä. On tässä jo odotettukin – vesikannu ja minä.”  Kävelin ulko-ovelle ainoana ajatuksenani toive, ettei pentu hypätessään pöydältä pudottaisi lasista, puolillaan vettä olevaa vesikannua lattialle. Tyttäreltämme oli jäänyt aamupalan jälkeen tuoli sopivasti pöydän eteen. Käyttämällä tuolia portaana se kiipesi pöydälle ja hoiti vahdin virkaa pöydällä istuen – olihan siitä hyvä näköala pihaan ja tielle. Kokonsa puolesta pentu ylettää useimmille pöytätasoille sekä hypättyään tassujensa varaan myös korkeammalle. Ennen kuin havahduimme asiaan,