Elokuvan kirvoittamaa

Kävimme viikonloppuna komeamman puoliskoni toivomuksesta elokuvissa katsomassa perjantaina ensi-iltaan tulleen The Revenant-elokuvan. Se oli vaikuttava katsomuskokemus, joka kuvasi ihmiselämän epävarmuutta Pohjois-Amerikassa aikana, jolloin ei ollut karttoja puhumattakaan navigaattoreista. Elokuva kertoi Ihmismielen uskomattomasta voimasta ja kyvystä saavuttaa päämäärä niin päättäessään ja uskoessaan siihen. Tarina ilmensi myös, miten pienikin inhimillisyyden osoitus ja huolenpito saattavat pelastaa ihmishengen ja luoda uskoa selviytymiseen ankarissa olosuhteissa - hyvä teko ja ystävällinen ele kantavat aina. The Revenant ei ollut kevyt katsomiskokemus, mutta suositeltava elämys nykyajan ihmiselle, joka harvoin, jos koskaan, joutuu haastamaan itseään sellaisissa olosuhteissa, joissa menneiden aikojen sukupolvet joutuivat elämään. Nykyajan haasteet ovatkin kovin toisenlaisia.

Palaan vielä hetkeksi erilaisiin katsomuskokemuksiin ja -mieltymyksiin. Itse kuulun joukkoon, joka hakee elokuvateattereista useimmiten hauskaa ja rentouttavaa kokemusta. En pidä inhorealistisista enkä väkivaltaisista kuvista – sotakuvat, mafian välien selvittelyistä kertovat kuvat sekä jossain määrin myös uusimmat Bond-kuvat ovat listallani niin sanotusti ’out of question’ eli en mielelläni katso niitä. Jopa jääkiekko-otteluiden jännittävät loppuratkaisut ”katson” toisesta huoneesta ja menen television ääreen sitten, kun tilanne on ohi. Jälkikasvuni kutsuukin minua vellihousuksi tai roisimmin velliperseeksi, mikä tunnustan tällaisissa tilanteissa olevani. Uskon kuitenkin, etten ole täysin vellihousu joutuessani tositilanteeseen.

Tositilanteista tulee mieleeni kesäpäivä noin kymmenen vuoden takaa. Veljekset (8- ja 11-vuotiaat) olivat pelaamassa pihalla pesäpalloa ennen nuoremman lähtöä kaverisynttäreille. Pelin jo loputtua he lähtivät viemään varusteitaan varastoon ja vanhempi syötti itselleen ja löi samalla, kun he kävelivät kohti varastoa. Varoittamatta nuorempi veljeksistä tuli vanhemman lyöntilinjalle, minkä seurauksena vanhempi veljeksistä osui nuorempaa pesäpallomailalla rintaan niin lujaa kuin 11-vuotias pystyy pesäpallomailalla lyömään. Olin sisällä, kun tämä tapahtui ja mailan käyttäjä tuli hädissään hakemaan minua apuun, kun veli oli tuupertunut lyönnin seurauksena maahan. Menin nopeasti paikalle ja asetin kaverin pitkälleen. Kokeilin pulssin ja todettuani, ettei sydän lyö, aloitin paineluelvytyksen mieheni soittaessa hätänumeroon. Onneksemme nuorimmaisen sydän alkoi toimia ennen ambulanssin tuloa ja ambulanssin henkilökunnan tehtäväksi jäi varmistaa, että pojan kaikki elintoiminnat olivat kunnossa. Nuorimmainen selvisi tapahtumasta säikähdyksellä – eivätkä väliin jääneet kaverisynttärit harmittaneet yhtään.

Vuosien varrella on tullut vastaan useita tilanteita, jolloin olen pysähtynyt auttamaan apua tarvitsevaa tuntematonta, kuten pyörällä kaatunutta koululaista, itsensä loukannutta huumevieroitukseen menijää tai kassiensa kanssa tuskaillutta vanhusta. Oven avaaminen tai odottamaton hymy kirvoittavat usein tuntemattomatkin ihmiset hymyilemään tai sanomaan jotain ystävällistä. En myöskään allekirjoita varauksetta väitettä, että kaikki suomalaiset ovat hississä tuppisuita, sillä pääsen usein puheisiin tuntemattomien ihmisten kanssa paikallisen marketin hississä. Hymyllä on ihmeellinen voima tai hisseissä on eroja - tai sitten ostoskärry, jossa on viikon ruoat, kirvoittaa kanssamatkustajien huulille ymmärtäväisen hymyn sekä muutaman osaaottavan sanan ;)

The Revenantin metsät muistuttivat jossain määrin suomalaisia
metsiä - pohjoisella pallonpuoliskolla ollaan.
Sama taivas, sama maa.