Arvaamattomia ajatuksia

Talvilomakausi on parhaimmillaan ja sitä on tukenut myös yläkerran väki – ainakin tulevan viikon puoleen väliin saakka. Tällöin vesi- ja räntäsateet uhkaavat eteläistä ja mahdollisesti myös keskistä Suomea. Lahden kisoja seuranneet ovat saaneet nauttia mainiosta säästä ja maailmalle levinneet kuvat ladun varren lumisesta maisemasta ovat kuin suoraan matkailumainoksen sivuilta. Suomen maajoukkue on kaiken lisäksi saanut kaksi mitalia – hopeisen ja pronssisen. Voisivatko asiat olla paremmin? Se pronssinen mitali olisi tietenkin voinut olla hopeinen tai kultainen, jos ankkuriosuuttaan parisprintissä hiihtänyt Iivo Niskanen ei olisi kolaroinut norjalaishiihtäjän kanssa. Juuri tästä syystä kyseinen norjalaishiihtäjä on saanut runsain mitoin kuraa niskaansa sosiaalisessa mediassa eikä vähiten suomalaiselta urheilukansalta. Kaiken saamansa palautteen sekä itseruoskinnan jälkeen norjalaishiihtäjä onkin ollut valmis kotimatkalle – pilasihan hän lähes varman norjalaisten mitalin sekä himmen...

Katson neulekorejani (viimeisimmän punoin aikakauslehden sivuista) ja huokaisen. Puuvillalangasta neulottu poncho, neulotut collegehousut, hihaton kaulustoppi, huiviliivi, patenttineuleinen pusero – keskeneräisiä kaikki. Ne odottavat valmistumistaan yksi kerrallaan, jotta voisin aloittaa jotain uutta (jälleen). Lisäksi alakerrassa on keskeneräisinä kierrätysvillanauhasta punomalla aloitettu kori sekä koukuttu maton alku. Eräs rouva sanoi kerran osuvasti, että olisi todella tylsää, jos tekeillä olisi vain yksi työ. Olen samaa mieltä hänen kanssaan ja toteutan ajatusta ihan täysillä :) Aikaan saavampi puoliskoni joskus vain huokailee ja joskus mainitsee, kun töitäni löytyy milloin mistäkin – takan reunalta, olohuoneen sohvalta ja sohvan alta sekä makuuhuoneen sängyn päältä ja tuoleilta. Ne ovat tavanomaisimmat säilytyspaikat, mistä hän joutuu niitä siirtelemään päästäkseen istumaan, nukkumaan tai sytyttämään takkaan tulta. Silloin lupaan lähes poikkeuksetta itselleni pyhästi, että t...

Kuluneena viikonloppuna herättyäni sekä tehtyäni aamutoimet suuntasin eteiseen vetämään lämpöhaalaria päälleni, kuten niin monena aamuna aikaisemminkin. Puettuani haalarin päälle muistin, ettei minulla ollutkaan enää lenkkikaveria aamulenkille – koiramme muutti taivaallisille lenkkipoluille pari päivää aikaisemmin. Hetken mietittyäni laitoin kuitenkin pipon päähän ja kengät jalkaan sekä suuntasin tavanomaiselle reitille jättäen toiset vielä nukkumaan. Koiramme ehti elää yli kuusitoista vuotta, joista reilu viisitoista oli yhteistä taivalta. Se on niin pitkä taival ihmiselämässäkin, että menee jonkin aikaa ennen kuin oppii jälleen elämään ilman koiraa – sitä ihmisen parasta ystävää. Naapurimme tuumi saatuaan tietää koiramme kuolemasta, että ei muuta kuin uutta katselemaan. Ei se kuitenkaan ihan niin mene – ei ainakaan tässä perheessä. Jokainen meistä ikävöi ja suree menetettyä kaveria tavallaan, kunnes muistot tasaavat pahimman ikävän. Edellisen koiran jälkeen elimme yli vuoden k...

Olimme menneenä viikonloppuna seuraamassa nuorimmaisemme sotilasvalaa. Edellisestä kerrasta oli kulunut puolitoista vuotta, jolloin sää oli kuuma, miltei helteinen – aurinko porotti ja janotti. Nyt sää oli kostean kolea – lämpötila oli juuri ja juuri pakkasen puolella. Vaikka varustauduin lämpimästi, varpaita palelsi enkä taatusti ollut ainoa. Molemmat tilaisuudet olivat juhlavia – 2000 alokasta vannoi puolustavansa isänmaata tilanteessa kuin tilanteessa, yhdessä muiden kanssa. Yksilöllisyyden sijaan korostettiin yhdessä tekemistä ja yhteen hiileen puhaltamista – kaveria ei jätetä missään tilanteessa. Ne nuoret miehet, jotka valitsevat varusmiespalveluksen sijaan siviilipalveluksen, antavat panoksensa suomalaisen yhteiskunnan hyväksi toisella, mutta aivan yhtä hyväksytyllä tavalla. Varusmiespalvelus ei sovi kaikille eikä puhuttele kaikkia samalla tavoin. Sen vuoksi on hyvä, että on olemassa mahdollisuus suorittaa se siviilipalveluksena. Näissä tilanteissa yksilön etu palvelee myös...

Huomaan toteuttavani elinikäisen oppimisen periaatetta. Kuin varkain olin ilmoittautunut avoimen korkeakoulun kirjoittamisen opintoihin – jälleen kerran elämääni lyövät tahtia erilaisten kurssien deadlinet elikkäs tehtävien palauttamisten määräpäivät. Hohhoijaa! Viimeisimpien opintojen päätyttyä ajattelin, että jo riittää elämän aikatauluttaminen opintojen mukaan – tervetuloa normaali elämä. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Kuin huomaamatta olin maksanut ensimmäisen erän opintomaksusta ja ensimmäisen tehtävän palauttamisen määräpäivä alkaa olla käsillä. Se siitä vapaudesta – en nähtävästi osaa olla opiskelematta. Huomasin jälleen menneellä viikolla ollessani tyttäreni kanssa iltalenkillä, miten konkreettinen autistisen ihmisen ajatuksenjuoksu onkaan. Hänellä on yleensä tapana kehittää ongelmia mitä ihmeellisimmistä asioista, ja olen neuvonut, ettei hänen tarvitse murehtia niin paljon ja takertua kaikkiin asioihin, sekä kehottanut nauttimaan tästä hetkestä. Luulin hänen ottaneen neuv...

Nuorimmaisemme lähti eilen toiselta viikonloppulomaltaan takaisin Suomen valtion palvelukseen – armeijan harmaat kutsuivat eikä sitä kutsua voi vastustaa. Tammikuun alussa uusien alokkaiden astuessa palvelukseen erään kaupparyhmittymän marketit mainostivat televisiossa eräjäätelöitä (vai oliko se erä jäätelöitä?) euron kappale. Ajattelin tuolloin, että kyseinen tuote lienee liian kylmä varusmiehelle talviseen leiritoimintaan – ehkä sitten kesällä ;) Mietin aamupuuroa syödessäni ajan kulumista. Vasta vähän aikaa sitten talo oli päivittäin täynnä elämää – puhetta, naurua, itkua, nahistelua, kiistelyä, riitelyä, askeleita. Nykyään niitä kuuluu harvakseltaan keskittyen lähinnä viikonloppuihin, vaikkei välttämättä jokaiseen. Iltaisin niistä huolen pitää lähinnä vielä kotona asuva tytär sekä televisio silloin, kun se on auki. Puurolautasen tyhjentymisen myötä huomasin pohtivani ihmiselämää. Mikä merkitys pienellä maapallolla asukkaineen  on , jos asiaa tarkastellaan maailmankaik...

Varasin jälleen kerran itsepalvelukirpputorilta pöydän. Vaatehuoneesta löytyy jatkuvasti käyttämättömiä vaatteita, vaikka käyn sen läpi keväisin ja syksyisin – niin nytkin, tosin aikaisempaa vähemmän. Sormeni syyhyävät suurpiirteisemmän puoliskoni vaatehyllyille, mutta periaatteen vuoksi en koske niihin, sillä kukin siivotkoon vaatehyllynsä itse. Sitä nyt sitten odottelen. Sen sijaan suuntasin alakerran kirjahyllyille sekä cd-hyllyihin kertyneiden levyjen pariin. Luovun kirjoistani harvoin, mutta vuosien myötä hyllyyn kerätyt toisiaan muistuttavat harrastekirjat (tosin harvat ja valikoidut) pääsivät kirpputorille matkaavaan laatikkoon. Cd-levyjen suhteen olin löysäkätisempi – harvoin ja tuskin koskaan kuunnelluista hennoin luopua suuremmitta tunnontuskitta. Kirjoja läpikäydessäni löysin kaksi kirjaa, joihin Mark Levengood ja Unni Lindell olivat keränneet lasten suusta kuultuja lausahduksia, kuten ’Vanhat tädit eivät muni’ ja ’Krokotiilit eivät puhu suomea’ , jotka ovat myös...