Arvaamattomia ajatuksia

Kohtaloa uhmaten ostin viime viikolla pienoisjoulukuuseksi noin 30-senttisen huonekuusen. Omistin sellaisen vuosikymmeniä sitten ja muistelin ostohetkellä sen olleen haastava hoidettava. Googletin saman tien kyseisen kasvin hoito-ohjeet eikä muistini pettänyt tässä asiassa – talvikausi keskuslämmitetyssä asunnossa koituu yleensä kasvin kohtaloksi. Harva pystyy järjestämään sille  talvikaudeksi  valoisaa, 10-15 asteen kasvupaikkaa sekä sen vaatimaa kosteutta. Hoito-ohjeissa luvattiin kuitenkin, että huonekuusi saattaa selvitä hengissä myös noin 20 asteen huoneenlämmössä, jos lämpötila ei nouse yli tuon 20 ja se saa kosteutta. Tartuin tähän oljenkorteen ja päätin kokeilla, josko nyt saisin tuon kasvin pysymään vihreänä koko talvikauden – kesällä sen voi sitten halutessaan siirtää ulos. Meillä sisälämpötila pysyttelee useimmiten kyseisissä lukemissa ja laskee joskus sen allekin, sillä viihdymme lämminverisemmän puoliskoni kanssa viileähkössä huoneenlämmössä. Jälkikasvumme on tosin ku

”Helppoa kuin heinänteko”, ”sekaisin kuin seinäkello” ja ”pää on ihan tyhjä” – sanontoja, joita käytän itsekin, jos en ihan päivittäin, niin melko usein kuitenkin. Tarkemmin mietittynä ne eivät pidä lainkaan paikkaansa. Heinänteko on nykyihmiselle kaikkea muuta kuin helppoa. Kuinkahan moni ikäluokkaani nuoremmista ihmisistä on ollut heinäpellolla? En usko, että kovin moni. Heinänteko on katoavaa kansanperinnettä, jota saatetaan lähinnä harrastaa jossain päin pienessä mittakaavassa perinteen säilyttämiseksi. Itse olen lapsena ollut heinäpellolla lähinnä haravan varressa sekä ahomansikoiden ja eväiden syönnissä. Entä sitten se seinäkello – onko se sekaisin? Perheemme seinäkello raksuttaa eteisen seinällä tarkasti kuluvaa aikaa, kunhan sen vain muistaa vetää viikoittain. Se on tarkemman puoliskoni tehtävä – onhan kello perintö hänen mummoltaan. Soittopuolta kyseisestä kellosta ei vedetä. Valvoimme (minä ja vanhin poikamme) viikon verran kellon tultua kotiimme hyväunisen puoliskon

Siemenestä kasvattamani liki kolmekymmenvuotias appelsiinipuumme on kärsinyt kuluneen vuoden aikana alati uusiutuvasta tuhoeläinongelmasta. Seittiä kehräävät punkit saavat sen tiputtamaan lehtiään erityisesti talvisin. Sekä luontaisten että synteettisten torjuntasuihkutusten jälkeen tilanne on tilapäisesti parantunut – uusiutuakseen jälleen. Niinpä kysyin apua ongelmaan paikalliselta kukkakauppiaalta, joka neuvoi minua kokeilemaan multaan laitettavia torjuntapuikkoja. Juuret ottavat kasteluveteen liukenevan torjunta-aineen ja kasvia imevät tuhohyönteiset kuolevat saatuaan torjunta-ainepitoista kasvinestettä. Fiksu menetelmä – varsinkin tällaiselle laiskalle kukkien hoitajalle. Ei tarvitse kuin muistaa kastella kukkia ja kasvi hoitaa lopun itse J Niinpä laitoin puikot multaan. Mieleeni tuli samalla, etten ole muistanut lannoittaa huone-kasvejani aikoihin, vaikkei niitä nyt lepokaudella edes tarvitse lannoittaa. Ajattelin kuitenkin, että  voisin   ehkä  laittaa   torjunta-ainepuik

Maassa on jälleen ohut kerros valaisevaa lunta, mutta menneinä viikkoina lämmin ja sateinen sää teki maiseman pimeäksi. Vallitsi jokavuotinen eteläsuomalainen kaamos, joka on monin verroin pohjoisen kaamosta pimeämpi, sillä märkä maa imee kaiken valon eikä päivälläkään näe ilman valoja. Joitakin se masentaa, mutta joillekin se antaa hyvän syyn sytyttää kynttilät jo iltapäivällä sekä ottaa rennosti ja viettää ”hämäränhyssyä”. Tunnelma on päinvastainen kuin kesän valoisina päivinä ja iltoina, jolloin on tarve saada koko ajan jotain aikaan. Nyt voi hyvällä mielellä ladata akkuja luovasti laiskotellen ;) Autoilijalle märkä ja pimeä syksy on hankalaa aikaa, sillä yllättävän moni jalankulkija kuvittelee omaavansa synnyinlahjana heijastavan pinnan eikä näin ollen koe tarvitsevansa heijastinta. Tällaisia kuolemattomia yksilöitä poukkoilee liikenteen seassa luvattoman paljon. Sekä aamun että illan ruuhkaliikenteessä joutuu usein pinnistelemään refleksit herkkinä, että ehtisi jarruttaa en

Tyttäremme on taiteilija – hajamielisyys vahvistaa sen. Kun puhun hänelle, en voi olla koskaan varma, että hän todella kuuntelee, mitä sanon. Se, että hän katsoo minua kiinnostuneena ja myöntelee, ei välttämättä merkitse, että keskustelemme – käytännössä minä puhun ja hän on kuuntelevinaan. Kysyessäni jonkin ajan päästä, että muistaako hän mistä puhuimme äsken, jo hänen ilmeensä kertoo, että olen jutellut itsekseni. Tässä tapauksessa vastuu ei siirtynyt kuulijalle. Kuluneella viikolla hänen tullessaan aamupalalle huomasin, että hän oli onnistunut napittamaan paitapuseronsa nurin päin huomaamatta sitä itse, mikä vaatii jo taitoa. Jokunen aamu sitten hän ei löytänyt lompakkoaan, vaikka se oli hänen silmiensä edessä. Mietinkin, että onko onnellisempaa seikkailla omissa ajatuksissaan vai olla täysin läsnä tässä hullussa maailmassa, jonka hulluus kärjistyy pahimmillaan ilmastonlämpenemiseen ja kansainvälisiin kriiseihin. Poikani totesi joitakin päiviä sitten, että koiramme on siel

Marras on suomenkielessä usein liitetty kuolemaan (kuolemaan liittyvä ennusmerkki, ilmiö, kuolemaa tekevä ihminen tai vainaja). Marraskuu kuvaa siis kuukautta, jolloin luonnossa on tummaa ja harmaata sekä vihreät kasvit (ikivihreitä kasveja lukuun ottamatta) ovat kuolleet. Marraskuu mielletään usein myös vuoden pimeimmäksi kuukaudeksi, vaikka joulukuussa valoisaa aika on sitäkin vähemmän. Lumi ja joulu valaisevat kuitenkin joulukuun mielissämme – marraskuusta ne puuttuvat. Parhaillaan puolessa välissä olevasta marraskuusta löytyy myös paljon myönteistä. Sen esiin kaivaminen riippuu lähinnä asenteesta ja näkökulmasta. Pimeys voi olla myös rentouttavaa. Kaiken paljastava, kirkas kevätaurinko on piilossa ja pölyt voi jättää hyvällä omatunnolla välillä pyyhkimättä – hämärä ja pimeä peittävät armollisesti pienen oikomisen siivouksessa. Kynttilän valossa pienet pölypallot maastoutuvat sohvan nurkkiin eivätkä häiritse kirjan tai elokuvan parissa viihtyvää nautiskelijaa. Kynttilän pehm

Talvi saavutti Suomen kuluneen viikon aikana Etelä-Suomea myöten. Valkoinen, vaikkakin vielä ohut, lumipeite valostaa talviaikaan siirtymisen myötä yhä aikaisemmin pimenevät illat ja virittää meidät lähenevään jouluun. Hain varastosta pakkasten myötä yhä tarpeellisemmaksi osoittautuneen toppahaalarin – talven tärkeimmän vaatekappaleen. Odotan toiveikkaana, milloin toppahaalarit ilmestyvät uudelleen kauppojen vaaterekeille. Tämä useaan kertaan korjailemani versio on peräisin liki kahden vuosikymmenen takaa. Se on yhä suhteellisen hyväkuntoinen lukuun ottamatta uusittuja kuminauhoja, hihansuita sekä lahkeensuita ja niiden vuorin saumoja. Toppahaalari on kätevä vetää vaikka yöpuvun päälle, jos tulee äkillinen tarve pistäytyä raikkaaseen talvi-ilmaan jälkikasvun asemalta hakemisen, koiran pissatuksen tai muun tärkeän menon puitteissa. Se on villasukkien ohella pohjoisen ilmaston kannattavin asuhankinta – sanoisinpa jopa, että talvi-ihmisen kansallispuku. Talvi on tuonut toppahaal

Kuljin jokin viikko sitten viikon ajan pusero nurinpäin päälläni. En muistanut kääntää sitä aamuisin ja lisäksi se oli siistimpi ja paremman värinen nurjalta puoleltaan, joten mitä siitä, vaikka laput liputtivat oikealla puolella. Kyseisen viikon kuluessa voitin kukkakaupan arpajaisista lahjakortin, minkä rohkaisemana ajattelin lämmitellä suhdettani Herra Veikkaukseen. "Nuttu nurin, onni oikein", sanoi mummunikin aikoinaan. Juuri tuolloin oli katkolla jättisuuri voitto Eurojackpotissa, joten arvoin yhden rivin kokeeksi. Se ei kuitenkaan tuottanut tulosta, mutta siitä huolimatta päätin riskeerata seuraavalla viikolla toisen mokoman tavalliseen Lottoon ja osallistua lisäksi Naapurit-arvontaan. Ehkä Herra Veikkaus ei ollut huomannut yhtä pientä riviäni miljoonien rivien joukossa. Sain kuitenkin pettyä jälleen, sillä järkyttävän huima riskinottoni valui tyhjiin – yhtään numeroa ei ollut oikein. Herra Veikkaus oli hylännyt minut lopullisesti. Niin minäkin teen – välirikkomme on

Pihatyöt alkavat olla siinä pisteessä, että talvi voi tulla. Jouduin eilen osallistumaan sellaiseen työhön, jota olen onnistunut karttamaan yli kymmenen vuotta. Meillä on kompostori, joka toimii nollakeleille asti, mutta pakkasella se hyytyy, minkä vuoksi se täytyy tyhjentää syksyisin ennen talvea – nyt oli sen aika. Pojat ovat yleensä olleet isänsä kaverina kyseisessä toimessa, mutta vanhemman pojan muutettua kotoa ja nuoremman ollessa töissä arpa lankesi minulle. Kuunneltuani vuosia poikien jokasyksyisiä kuvailuja kompostin tyhjentämisen jälkeen olin varma, etten selviä ilman pyykkipoikaa. Sonnustauduin normaalia huonompikuntoisella vaatekerralla, mutta päätin unohtaa pyykkipojan sekä turvautua sen sijaan pelkästään suun kautta hengittämiseen. Tyhjennyksen edetessä kompostorin pohjaa kohti valmistauduin pahimpaan, mutta onnekseni (vai pettymyksekseni) se pyykkipoikaa vaatinut löyhkä jäi kokematta. Pojat taisivatkin vedättää vanhaa äitiään :) Katselimme fiksumman puoliskoni kan

Suomen kieli yllättää. Kielemme on rikas ja samalle asialle löytyy useita eri ilmaisuja, joihin eri murteet tuovat oman lisänsä. Esimerkiksi netistä löytyi pikaisella haulla seuraavat synonyymit sanoa -verbille: naurahtaa, ilmaista, vakuuttaa, puhua, henkäistä, hiiskua, ilmoittaa, kuiskata, lausahtaa, lausua, murahtaa, todeta, tokaista, urahtaa, virkkaa, väittää, ärähtää, tuumia ja kertoa. Lisäisin listaan vielä tiuskia, tuiskahtaa, höpöttää ja mainita. Tässä eivät todennäköisesti tulleet vielä kaikki vaihtoehdot, mutta melko kiitettävä lista kuitenkin. Kuluneen syksyn aikana mieleeni on jäänyt kaksi sanaa, joiden merkitystä en tiennyt. Toinen niistä on ulava , jota adjektiivia äitini käytti. Onpa nyt niin ulava olo tai Tuntuupa nyt niin ulavalta , joissa ulava tarkoittaa lähinnä loistavaa , upeaa tai mahtavaa. Toisen sanan kuulin muutama päivä sitten. Olin kahvilla ystävättäreni kanssa, joka osti tukusaa jäätelöä – kyseessä oli tukeva, vähän normaalia paksumpi pehmis-jääte

Tänään oli ensimmäinen aamu, jolloin laitoin pipon päähän ja hanskat käteen lähtiessäni koiran kanssa aamulenkille – nurmikko oli kuurassa. Metsä ympäröi kotiamme sen verran runsaana, etteivät kaikki tämän syksyn hallayöt ole osuneet meihin. Ajelin eilen vielä nurmikkoa välttääkseni turhaa haravointia, vaikka todennäköisesti joudun siitä huolimatta tarttumaan lähiviikkoina haravaan ulko-oven läheisyydessä kasvavan pihlajan ollessa vielä miltei täydessä juhla-asussa syksyn punaaminen lehtineen. Olen kiinnittänyt ja kiinnitin jälleen kuluneella viikolla huomiota siihen, että kotona käyttämieni vaatteiden etumukset täyttyvät miltei poikkeuksetta sekä pahimmillaan välittömästi käyttöönottopäivänä omituisista tahroista. Fiksuna ihmisenä hoksasin pienen pohdinnan jälkeen niiden olevan ruokatahroja. Koska olen kuitenkin (ainakin omasta mielestäni) melkoisen siisti ruokailija, päättelin niiden syntyvän ruoanvalmistusvaiheessa, sillä huolehdin siitä puuhasta arkipäivinä, jolloin pahimmat

Havahduin kummalliseen rämisevään ääneen ja hetken luulin kallioporarin eksyneen pihallemme poraamaan olematonta kalliota. Räminä jatkui ja äänen lähde tarkentui keittiöön, jonne menin pikimmiten selvittämään tilannetta. Äänen lähteeksi paljastui lopulta kahvinkeittimemme – se kolmas versio. Yritin sammuttaa epätoivoisesti vedenpuutteesta kärsivää keittintä, mutta se ei totellut virtanäppäintä ja viimeisenä keinona kiskaisin pistokkeen seinästä – keitin vaikeni. Laitettuani pistokkeen takaisin pistorasiaan keitin totteli jälleen virtanäppäintä. Joko keittimellämme oli oma tahto tai meillä kummitteli… tai viimeajat hiljaiseloa viettänyt kotitonttumme oli aktivoitunut. Kerroin kahvinkeittimen toilailusta fiksummalle puoliskolleni, joka uskoi lopulta kertomukseni – pienellä varauksella tosin. Kunnes kahvinkeitin ilmoitti kuluneena viikonloppuna omasta tahdostaan myös hänelle. Ihmettelimme, että mikä mahtoi tehdä kahvinkeittimistämme joko toimimattomia tai hulluja ja hyperaktiivisia. O

Viileän yön aikaansaama kaste oli tuonut kaikki hämähäkinseitit esiin metsässä – se näytti olevan täynnä hämähäkkien asuntoja. Puut, pensaat ja varvut muistuttivat hämähäkkien kylää, jossa oli pieniä, majaa muistuttavia seittejä lomittain monessa kerroksessa. Majojen asukit odottivat saalista tai lepäsivät hievahtamatta paikoillaan. Tarkkailtuani yhtä hämähäkkiä hetken mietin, että mahtavatko ne nukkua. Ehkä hämähäkin fysiikka ja aivotoiminta eivät tarvitse lepoa ja unta samalla tavalla kuin ihmisen vastaavat toiminnat. Kukapa tietää – ehkä hämähäkkitutkija? Olisiko Spiderman alkusoittoa hämähäkkimäiselle, nykyistä tuottavammalle ihmistyypille - evoluutio töihin ;) Hämähäkinseitti on vahvaa ainetta. Tiede-lehden artikkelin (8/2012) mukaan seittilanka on monta kertaa vahvempaa kuin saman vahvuinen teräslanka sekä noin kaksi kertaa joustavampaa kuin nylonkuitu. Lisäksi se voi venyä katkeamatta yli 30 % pituudestaan ja on sitkeämpää kuin kumi. Kahden sentin paksuisella seittiköydellä

Syyskuinen aamu on jälleen kerran yllättävän lämmin kävellessäni koiran kanssa tuttua kylätietä. Tien vierustaa koristaa keltaisten koivunlehtien muodostama reunus ja hento tuulenpuuska tuo niitä lisää. Koivut sekä muut lehtipuut ovat vielä kovin vihreitä ja lehteviä – vain pieni osa lehdistä on varissut maahan. Huomaan toivovani värikästä ruskaa, jonka jälkeen maisema sitten harmaantuu odottamaan talvea kuuran kuorruttamine puineen. Linnut ääntelevät toisilleen pyrähdellessään puusta toiseen. Lämpimästä säästä huolimatta luonnon valmistautuminen tulevaan talveen on täydessä käynnissä – on ollut jo useita viikkoja. Mietin kävellessäni aamuauringon säteiden haaleassa lämmössä, että käveleminen näin hienossa säässä rauhallisella kylätiellä on etuoikeus, josta kaikki eivät saa nauttia – ja, vaikka saisivat, eivät välttämättä nauttisi. Olen viime vuosien aikana usein pohtinut, että miksi emme osaa elää hetkessä ja nauttia siitä, silloin kun se on vielä tässä. On turhaa märehtiä menn